Suomessa on usein porua ruotsin kielestä. Keskustelua käydään kouluruotsin pakollisuudesta tai vapaaehtoisuudesta, sopivasta opiskelun aloittamisajankohdasta ja virkamiesruotsista. Poliittisessa keskustelussa pakkoruotsi on lyömäase. Termi on tarkoitettu provosoimaan.

Henkilökohtaisia kokemuksia
Kun menin 10-vuotiaana oppikouluun, ruotsia alettiin opiskella ensimmäisellä luokalla. Todistuksessa luki ”toinen kotimainen kieli”. Nimitys jäi meille oppilaille arvoitukseksi. Tämä oli sen ajan pedagoginen virhe. Lapsena ihmettelin, että isoisäni nimi oli ollut Grönroos. Hän oli lähtöisin Johanssonin torpasta – melkein kuin Ruotsista... Muuan naapuri oli nimeltään Seekäruusi. Perheemme kiisteli nimen kirjoitusasusta joka joulu, kun sinne piti lähettää joulukortti. Asianomaiset itse opastivat, että nimi kirjoitetaan Segerroos.

Kiinnostavalta kuulosti myös sukuni etunimistö. Kuolemanilmoituksissa oli sellaisia nimiä kuin Maria Lovisa, Gustaf Adolf, Johan Fredrik, Ida Karolina. Nimet olivat eksoottisia ja melkein harmitti, että Karl Viktorina syntynyt isoisä kuoli ihan tavallisena Kalle Vihtorina. Ruotsin siltaa tarvitaan

Ruotsi oli lähellä, Ruotsi oli lähellä, mutta kuitenkin verhon takana. Kouluruotsi auttoi ymmärtämään omaa taustaa ja antoi umpisilmäiselle fennofiilille mahdollisuuden lähteä työhön Pohjoismaihin. Tanskassa olin hyvin yksinäinen ”indfødt lektor”. Kun tiedekunnassa esitettiin suomen ja unkarin yhdistämistä, selitin kouluruotsillani, että ovathan ne sukukieliä, yhtä läheisiä kuin persia ja tanska. Kukaan ei uskonut minua, mutta suomi säilyi omana oppiaineenaan.

Norjassa sain todeta, että kuva Suomesta on kovin ”pekkamainen”, kiitos tv-draamojen. Aftenpostenin erään jutun mukaan Suomessa eletään samanlaisessa köyhyydessä kuin 100 vuotta sitten. Harva suomalainen tuntee isänsä. Äidit ovat henkisesti jälkeenjääneitä. Lisääntymismenetelmänä ovat raiskaukset. Viina virtaa. Silloin tapetaan se vanhemmista, joka sattuu olemaan lähempänä.

Joitakin suomalaisia juttu närkästytti. Minä luin sen pyyntönä saada monipuolisempi kuva naapurimaasta. Monipuolisemman kuvan välittyminen ei onnistu ilman ruotsintaitoisia välittäjiä. Ruotsi on ollut suomalaisen kirjallisuudenkin kieli muille markkinoille.

Suomalainen paradoksi
Pohjoismaisuus on suomalaisille tärkeämpi asia kuin muille Pohjolan kansoille. Muissa Pohjoismaissa tullaan toimeen ilman suomen kieltä, joskaan ei ilman Suomea. Ruotsikaan ei voisi ajaa armeijaansa alas sitä vauhtia kuin se nyt tekee, ellei Suomea olisi. Mutta jos Suomella ei olisi paljon siteitä muuhun Pohjolaan – mihin sitten?

Idän suunta on arvoitus, vaikka niinkin on sanottu, että Bysantin raja menee pitkin Päijännettä. Venäläisen kirjallisuuden suurkuluttajia olemme olleet aina. Hannu Salama jakoi nuorena ihmiset kahteen ryhmään: Dostojevskista kiinnostuneet ja muut.

Minäkin, satakuntalainen, saan väristyksiä kulkiessani Vienan Karjalassa, vaikka väristykseni johtunevat Elias Lönnrotista ja Arhippa Perttusesta. Mutta ikinä en näe rajan itäpuolella läpi sillä tavalla kuin rajan länsipuolella. Idässä haastelen mummojen kanssa suomea ja ymmärrämme toisiamme konkreettisissa asioissa. Lännessä hyödynnän pakkoruotsiani ja löydän ajatusyhteyden hyvinkin abstrakteissa asioissa. Siinä on suomalainen paradoksi!

Yhtä ja samaa
Talvella 2010 pohdiskelin yhteistä kulttuuriamme Uppsalan senioriyliopistossa aiheena ”De nationella självbildernas dilemma. Finns dom?” Tuntui, että olisin voinut puhua pitkään – niin paljon on yhteistä. Kielikuvamme, sananlaskumme, vertauksemme ovat samoja. Kansalliset ideaalit, arvot ja normit ovat samoja.

Olen aina tuntenut tuttuutta lukiessani Sven Delblancin tuotantoa. Sieltä näen, miten ”Den blomstertid nu kommer” on kaikunut Pohjanlahden molemmin puolin. Palsamit ja annansilmät ovat kukkineet mökkien ikkunoilla. Vyössä heiluva tuppipuukko on ollut pojan askel miehuutta kohti. Kotikirkkoni, Ulvilan keskiaikainen kirkko, on upplantilaisten mestarien tekoa.

Impivaaraan vai ei
Kielentutkijat tietävät, että eräissä asiateksteissä noin 70 % sanastosta on germaanista perua. Kaikkeen viestintäämme laahautuu mukaan läntinen perintö, ellemme lähde sille linjalle, jonka saksalaissyntyinen kirjailija Roman Schatz on heittänyt vaihtoehdoksi: aletaan syödä vain suomalaisia banaaneja... Ahdistava ajatus, mutta tietysti Impivaaran ikävä on osa meitä. Se selittää Aleksis Kivenkin pysyvää suosiota. Johan Wreden mukaan suomalaisten lisäksi vain ruotsalaisilla on edellytyksiä tajuta jotain Kiven mentaliteetista.

Uppsalan-luennollani kuulin, että ruotsalaisissa kouluissa luettiin talvisodan aikana Maamme-laulua suomeksi. Ella Eronen kävi esiintymässä Tukholman stadionilla. ”Finlands sak är vår” -asenne läpäisi koko kansan, ja olihan talvisodassa vapaaehtoisiakin noin 5000. Ehdin vielä 1990-luvulla haastetella yhtä heistä, Carl-Erik af Geijerstamia. Suomi olisi toivonut enemmänkin apua, mutta kansalliset edut eivät aina lankea yksiin naapurin kansallisten etujen kanssa. Auttamistahtoa ei tavallisilta ruotsalaisilta kuitenkaan puuttunut.

Pohjola ainoa mahdollisuus
Pohjola-Nordenin slogan kuuluu: ”Pohjola on parasta Eurooppaa.” Ilman ruotsin taitoa tuo slogan on sanahelinää. Pohjolan kansallisiin kieliin verrattuna englanti on meille historiaton kieli. Ruotsalaiset, tanskalaiset ja norjalaiset eivät ryhdy koskaan sankoin joukoin opiskelemaan suomea, mutta meille jo historiastamme tuttu ruotsi avaa väyliä koko Pohjolaan.

Jos Suomen koulujärjestelmästä poistetaan pakollinen ruotsin opetus, tulevaisuuden suomalaisturistit tarpovat Tukholmassa samalla tavalla sormi suussa kuin minä Pietarissa. Mikä lieneekään tuo ”Östkötakatan”? Itse häviämme tämmöisessä kaupassa eniten.

Vanhana opettajana tiedän, miten helposti kielteiset asenteet leviävät. Kun murrosikäiset nuoret ovat riittävän monta kertaa kuulleet, että ruotsi on turhaa, ei opiskelu maistu. Pedagogien pitää ymmärtää, etteivät tuputa kaikille agenttipartisiippia. Opetussuunnitelmat eivät ole kiveen hakattuja laintauluja, vaan muutettavissa. Asiatieto naapurimaista kiinnostaa ja johtaa myös kielen ja kulttuurin harrastukseen. Tampereella Ikean hauskat, kaksikieliset kuulutukset ovat jo saaneet aikaan pienen asennemuutoksen.

Suomelle Pohjola on silloinkin tärkein viitekehys, kun ajatellaan tulevia ympäristöpoliittisia ratkaisuja. Ympäristötuhot eivät tunne kieli- eivätkä muitakaan rajoja, mutta niiden torjumiseen tarvitaan kaikkien kansalaispiirien vuorovaikutusta. Se onnistuu parhaiten kansallisilla kielillä. Eläköön ruotsi!

Maijaliisa Mattila
Kirjoittaja on toiminut suomen kielen lehtorina Suomessa, Tanskassa, Ruotsissa ja Norjassa. (Uppsalan yliopistossa 1979–1991)