Toiseusteema, tietysti, naisena toinen ja toinen neljänkymmenen vuoden ajan. The marginal is the new center. Kaikki kilvan tahtovat olla toinen. Miten se nyt käy, kuka jää keskukseen? Kuka? Tyhjä keskus ja marginaalissa kova kuhina.

Gogolin viitan alta tulee tämäkin: nöyryyttää itseään, on kilpaa huonoin, kurjin, syytön mutta kaikkien sortama. Ja kun vapaus koittaa, ei tiedä miten päin pyörisi, ei osaa olla. Rankaisee itseään ja kuvittelee olevansa uhri. Kukaan ei huomaa hänen olemassaoloaan ylipäätään
. Ohjekirja: miten olla toinen. Vapaa radikaali. Dekkari jossa käydään auttajien ja ymmärtäjien kimppuun. Hus! Marginaalissa lymynnyt toinen onkin uudessa keskustassa. Keskustassa vai keskiössä. Kohta on keskiyö, muuten. Kaikki tämä.

Noniin tuo tuntuu jo niin eiliseltä.

Luen itse asiassa – voinko sen edes tunnustaa? – Betty Friedania. Äiti luki Betty Friedania. Apua. Onko minusta tulossa samanlainen kuin oma äitini, tuskin, otin mallia hänestä ja minusta tuli toisenlainen. Olen uudessa keskiössä, en sellainen kuin hän luettuaan Betty Friedania.

Olla oma itsensä, se riittää minulle. Vapaus, siinä kaikki.

On turha puhua rasismista, on turha osoitella sormella muita. On väärin tuomita heitä jotka äänestävät toista puoluetta kuin itse. On väärin. Niin väärin. Katso vain peiliin. Katso peiliin, siinä kaikki. Katsotaan kaikki peiliin. Se riittää. Jotkut innostuvat kirjoittamaan romaaneja joissa käydään tätimäisen kauhistellen ja omaa erinomaisuuttaan salaa alleviivaten läpi muukalaisen ahdistusta ja kamalaa tilannetta maassa, sanotaan vaikka Suomessa tai Ruotsissa. Sallikaa minun epäillä näitäkin yrityksiä. Nyt on muotia olla muualta, isoisä tuli Transsylvaniasta, hyvät ihmiset ja tätini, hänhän oli saksalainen, setäni, mistä lie riikalaisesta perheestä tupsahti, tiedättehän meidän perheemme, aivan kuin YK:n yleiskokous. Jaajaa.
Myönnän, että itsekin kirjoitin romaania, suoraan sanoen dekkaria jossa kuoltiin kilvan ja ymmärrettiin pakolaisia ja oltiin niin humaaneja. Diliittasin yrityksen muutaman unettoman yön jälkeen kun kasvot peilissä alkoivat näyttää vähän samalta kuin komea Johnny Depp elokuvan Libertanian lopussa. Olin niin omahyväinen, ymmärsin henkilöitä jotka kirjoitin dekkarini sivuille. Heistä osa oli hyviä, mamuressukat joita kilvan kotoutettiin, ymmärrettiin ja autettiin vaikka samaan aikaan heitä yritettiin salakavalasti sorvata suomalaisiksi. Ja osa oli pahoja, säikähdin heitä ja lakkasin kirjoittamasta.

Yritin minäkin hengata mukana tässä uudessa buumissa jossa ollaan kahdessa karsinassa, hyvät ja pahat, ne jotka onnistuivat syntymään Suomessa – bingo! – ja ne joiden on pakko henkensä uhallakin päästä Suomeen, paratiisiin turvaan. Vaan ei se onnistunut, en onnistunut olemaan street smart. Ei minulla ole street cred kun olen istunut lukemassa venäläisklassikkoja ja ranskalaista runoutta täällä puiden latvojen yläpuolella ikäni.

Nyt kyllä olen huomaavinani että dekkaribuumi on laskemassa alamäkeä ja jotain uutta on tulossa. Katson peiliin, havahdun, herään ja kirjoitan uuden kirjani toisella tavalla. En yritäkään enää saada hengiltä pahoja silitellä hyvien päitä. En joudu piirtelemään kuvioita aanelosiin kuten edellistä kirjoittaessani. Katson mallia peilistä. Siellä on se hyvä ja se paha, siellä on yksi ja toinen. Peilin hopeassa minua katsoo ihminen, minä, maailman keskus, se joka on ensin tunnettava ennenkuin lähtee ymmärtämään pakolaisia, vieraita, muukalaisia, muita, toista.

Edellistä kirjaa, dekkaria, kirjoittaessani saatoin sanoa varomattomasti kahvilassa kovaan ääneen, että minulla on keittiössä kymmenen ruumista enkä tiedä miten saan ne pois sieltä. Tällä kertaa minulla on muukalainen joka tuijottaa minua peilistä eikä hymyile. En tiedä kumpi on parempi.

Arja Uusitalo