Käsi sydämelle ruosu, eikö olekin niin, että ruotsinsuomalaisuudesta on tullut savusauna, jonka lauteilla on vain rajoitetusti tilaa? Sisäänpäin lämpiävä kollektiivi, joka jakaa aatteesi ja arvosi, kaipuusi ja häpeäsi? Miten on lastesi laita, ruosu? Onko heille tilaa savusaunassa? Tai niille, joilla on toiset aatteet, arvot, kaipuut ja häpeät?

Jag är en svensktalande finne, huomautti Jörn Donner vuosi sitten Göteborgin kirjamessuilla. Kaikkihan sen tietää, että hän on finlandssvensk, suomenruotsalainen. Sanojen taakse voi tietysti kätkeytyä sekä kieli-, kulttuuri- että puoluepolitiikkaa, tai silkkaa provokaatiota, mutta niin hän nyt kuitenkin sanoi.

Donnerin toteamus innosti miettimään myös omaa minäkuvaani, sekä yksilö- että ryhmätasolla. Miten oikeastaan määrittelen itseni ja identiteettini täällä Ruotsissa? Minuuteni ei tietenkään ole staattista, vaan vaihtelee sen mukaan, mikä osa minua on esillä tai äänessä. Suomessa olen pohjalainen, Tukholmassa göteborgilainen, maailmalla eurooppalainen tai pohjoismaalainen. Naisverkostossani edustan ammattiani, terveyskeskuksessa viimeksi käydessäni rokotettavia. Joskus löydän itseni ikälokerosta. Kun seuraan televisiosta joulurauhan julistusta Suomen Turusta, pingahdan sohvalta seisomaan Maamme-laulun alkaessa, eli silloin ovat pinnalla isänmaa ja äidinkieli.

Mutta hetkinen, kuka identiteettini oikeastaan määrittelee, minä itse vai joku muu? Finnjävel – tuskin itse käytän tuota ilmaisua itsestäni. Tai Har du kniv i väskan, hahaha kertoo enemmän sanojen lausujasta kuin minusta.

Kuka määrittelee ruosun?

Ympäristö? Ruosu itse? Olenko minä ruosu? Riittääkö ruosuksi tulemiseen 30 vuoden oleskelu maassa? Vai olenko "vain" Ruotsissa asuva suomalainen? (Pari lapsuusaikojeni leikkikaveria oli isäni mukaan ulkokuntalaisia, sillä heidän vanhempansa eivät olleet syntyjään pohjalaisia, saatikka sitten kotikyläläisiä.)

Onko ruosu kuin paperista tehty vaate, jonka valtaväestö taittaa päälleni? Olenko siis suomalainen paperinukke? Tai, ve och fasa, minne fantasiani karkaakaan: olemmeko suomalainen paperinukkearkki? Vahvistaako ruosu itsekin taitettavia pidikkeitä, täydentääkö värejä ja muotoja toisten hänelle leikkaamaan kaapuun?

Edustaako Alakosken sikalanväki ruosuja? Aukusti-palkinnon mukaan kaiketikin. Sikalasta en kyllä itseäni tunnista, en sitten hakemallakaan. En toki kiellä sellaista todellisuutta, mutta ruosun kaavoittamiseen tarvitaan laajempi kuvamallisto.

Joskus rennolla mielellä ollessani rajaan ruosun Suomesta sodan jälkeen Ruotsiin muuttaneeksi työvoimasiirtolaiseksi. Vermlannin metsäsuomalaisethan muuttivat oman maansa sisällä ja tornionjokilaaksolaiset eivät muuttaneet mihinkään, uusi raja vain jakoi väen kahteen leiriin. Sotalapset eivät ole siirtolaisia, he ovat sotalapsia.

Kaikki kunnia Suomesta tulleille työvoimasiirtolaisille! Heidän hartiavoimillaan kansankotia rakennettiin. Missä työ, siellä elämä. Harvoin he tulivat jäädäkseen. Maailma kuitenkin muuttuu; moni on Suomenlaivoilla yrittänyt purkaa mykkää ikäväänsä.

Kansainvälistymisen ohella muuttoliike jatkuu myös Ruotsin ja Suomen välillä. Ovatko Ruotsissa opiskelevat suomalaiset ruosuja?

Ovatko Ruotsissa työkomennuksella olevat tai muuten täällä pätkätöitä tekevät ruosuja? Ovatko Ruotsiin muuttaneet suomenruotsalaiset ruosuja?

Koti-Suomen kouluissa meistä kitkettiin aikoinaan murre kuin rikkaruoho. Toisista se irtosi helposti, toisista ei koskaan. Murteeton voi toisaalta kivuttomasti sulautua opiskelupaikkakunnalla yleiskieltä puhuviin. Maalaisuus paistoi läpi korkeintaan tyylistä tai tyhmyydestä. Ennen suomalaisuus merkitsi Ruotsissa takapajuisuutta. Eikä se vain näkynyt, vaan se myös kuului; murteen sijaan oli tullut kielivaje, kansakoulupohjalta tänne tulleilla kun ei ollut edes pakkoruotsia taskussa.

Veitsenterällä

Pullo, puukko ja perkele. Klassinen pikamääritelmä ruosusta kytee pinnan alla sitkeästi, vaikka tilalle on noussut korvaavia erisnimiä kuten Markoolio, Tuulikki-piispa ja Helsinki-tule-mut-hakemaan- Anna. Uusi sukupolvi haastaa, hamuaa tilaa itselleen. Sen veitsen pitää terävänä omista ja menneiden polvien kuumankuivista kyynelistä timantinkovaksi puristettu teroitin.

Suomalaisuus on ollut aikojen alusta kieli- ja sivistysliike. Sitä voisi ruosulaisuuskin olla. Suomalaisuus määriteltiin aikoinaan sen mukaan, keitä emme olleet (ruotsalaisia, venäläisiä). Keitä me Ruotsissa asuvat suomalaiset emme ole? Keiksi emme halua tulla? Milloin tunnen olevani ruosu? Onko persoonallisuuteni laajentunut Ruotsissa asuessani? Mistä ruosulaisuuden tunnistaa? Mitä se itse kullekin merkitsee? Onko meillä sille jotakin annettavaa? Tästä vain talkoohengessä laajapohjaista ruosuidentiteettiä rakentamaan.

Teksti:Heli van der Valk Kuva: Miriam van der Valk