Maria Tapaninen, et ole ollut paljonkaan esillä siihen nähden millainen vaikuttajayksilö olet ollut ruotsinsuomalaisessa kulttuurielämässä jo vuosikymmeniä. Teit ensin pitkän päivätyön kirjastossa ikään kuin kulissien takana, ja nyt olet antautunut kirjailijan uralle ja kirjoituskurssien ohjaajaksi.

— Aloitin kirjastonhoitajana monikulttuurisessa Tenstan kirjastossa 1976. Päätehtäväni oli suomalaisen kirjallisuuden hankkiminen ja kontaktien luominen suomenkieliseen väestöön. Kun siirryin Ääni- ja pistekirjastoon (Talboks - och punktskriftsbiblioteket) vuonna 1989, niin sain hoitaa yli sataa Ruotsissa toimivaa kieliryhmää, mutta suurin osa työstäni koski kuitenkin suomenkielisten näkövammaisten tai muitten lukiesteisten kirjallisuuden hankintaa ja huoltamista.

Oliko kirjastonhoitaja itsestään selvä ammatinvalinta?

— Jos olisin kasvanut jossain muualla, tai jos olosuhteet olisivat olleet toiset, niin minusta olisi varmaan tullut antropologi, mutta tuskin tiesin sellaista olevankaan kun lähdin opiskelemaan. Nyt tiedän että se olisi ollut ehdottomasti sopivin ala minulle. Olen vasta myöhemmin ymmärtänyt miten 70-luvun alussa tekemäni pitkä matka muodostui varsinaiseksi vedenjakajaksi elämässäni.

Tulenpa uteliaaksi. Mihin se suuntautui ja kenen kanssa?

— Olen kotoisin Kiuruvedeltä, pienestä savolaiskylästä, ja minulla oli jo siellä kasvaessani vahva tarve nähdä muita maita ja maailmoja. Se on todella yksi perustarpeistani, ja koska olen aina heittäytynyt mukaan kaikenlaisiin asioihin, niin heittäydyinpä tälle äsken mainitsemalleni matkallekin. Asuin silloin jo Ruotsissa. Satuin lukemaan lehdestä ilmoituksen, että pieni retkikunta puuhaa matkaa Lontoosta Singaporeen. En tuntenut sieltä ketään enkä ollut käynyt edes Lontoossa, muttei se haitannut. Ilmoittauduin heti mukaan ja tein kovasti töitä matkakassan kartuttamiseksi. Koko neljän kuukauden matka maksoi muistaakseni 7000 kruunua. Oli syyskuun alkupuolta kun kolmentoista hengen retkue ahtautui Lontoossa Ford Transit -bussiin. Matkalaukut saivat kulkea katolla, vain pienelle käsilaukulle oli tilaa kunkin istuimen alla. Laitoimme ruokamme avotulilla ja telttailimme. Vain muutaman kerran majoituimme johonkin pieneen hotelliin. Kävimme mm. Afganistanissa, Pakistanissa ja Nepalissa ja Kashmir on edelleenkin kaunein näkemäni paikka maailmassa. Singaporeen saavuimme uudeksi vuodeksi.

Miten se matka muodostui vedenjakajaksi elämässäsi?

— On paljolti matkustustapamme ansiota että se matka avarsi minua niin paljon. Emmehän asuneet hotelleissa vaan kuljimme tavallisten ihmisten joukossa. Silloin tajusin esimerkiksi miten suuri islamin uskonto onkaan. Näimme suurien joukkojen kokoontuvan juhlimaan tai pitämään jotain palvelusta esimerkiksi vuoren rinteelle missä tahansa liikuimmekin. Monet näkymät tämän matkan varrelta ovat säilyneet vahvoina kuvina mielessäni. Onnistuithan pääsemään pitkille matkoille myös kirjastonhoitajan ominaisu udessa. Toimin aikoinani aktiivisesti Ruotsin kirjastoyhdistyksessä mm sen monikulttuuriosaston puheenjohtajana ja sittemmin myös kansainvälisen kirjastojärjestön IFLAn delegaattina. Koska IFLAn vuotuiset konferenssit järjestetään aina eri puolilla maailmaa, niin pääsin hyvin pitkillekin matkoille. Ne olivat hauskoja kokemuksia ja loin siellä antoisia kansainvälisiä yhteyksiä. Äitini ihmetteli miten voin pärjätä niin tuiki outojen ihmisten joukossa, mutta kirjastoväki on ihan samanlaista kaikissa maailman kolkissa. Kaikki tietävät mistä puhutaan joten lähestyminen on hyvin helppoa.

Onko sinulla jokin suosikkikirjailija?

— Ehdoton ykkönen on Hertha Müller. Tutustuin häneen jo runsaat kymmenen vuotta sitten helsinkiläisessä halpakirjakaupassa. Nykäisin hyllystä jonkun Tammen Keltaisessa kirjastossa ilmestyneen kirjan ja avasin sen. Luin muutaman lauseen ja olin täysin myyty. Hänen hurjat kielikuvansa ovat täysin omaperäiset ja kieli niin uskomattoman vahva. Minulle tarjoutui tilaisuus nähdä hänet marraskuussa Nobel-juhlallisuuksien yhteydessä. Se oli suurta

Missä vaiheessa oma kirjoittamishalusi heräsi?

— Se tapahtui todellakin myöhäisessä vaiheessa. Lähetin kerran ihan huvikseni joitakin pieniä tekstejäni Biskops Arnön kansankorkeakouluun. Tiesin että sinne on erittäin vaikea päästä, joten olin ihmeissäni kun onnistuin siinä ihan kertaheitolla. Se oli todella kiva juttu. Minulla kun ei ollut muuta päämäärää kuin päästä vähäksi aikaa irti työelämästä jotain muuta tekemään. Siinä vaiheessa oli sellainen tarve.

Miten pääsit Debut 2001 antologiaan?

—Teksti, joka otettiin mukaan, oli Biskops Arnön hedelmiä. Se käsitteli norjalaisessa kalatehtaassa nuoruudessani tapaamaani sinisiin pukeutunutta naista. Se oli oikeastaan ainut teksti minkä sain ihan valmiiksi siellä kurssilla. Kun kuulin että Wahlström & Widstrand aikoo koota debyyttiantologian, niin päätin lähettää tekstini sinne tuosta noin vain, taas siis ihan huvikseni. Ajattelin että eihän se ota jos ei annakaan. Lähemmäs 800 kirjoitusta kilpaili kymmenestä paikasta. Hämmästykselläni ei ollut rajoja kun kuulin että oma tekstini oli niiden kymmenen valitun joukossa.

Kuulostaapa helpolta!

—Älä muuta sano! Tähän kun liittyi vielä sekin että yhdelle näistä julkaistuista kirjoituksista myönnettiin palkinto: kolmen viikon oleskelu Axel Munthen kuuluisassa Villa San Michelessä Caprilla. Ja uskomatonta kyllä se oleskelu myönnettiin minulle.

Osallistuit myös pitkään koulutukseen Göteborgissa. Syntyikö esikoisteoksesi Lärkvatten sen koulutuksen aikana vai sen jälkeen?

—Kirjani ilmestyi jo aikaisemmin. Tuolle kahden vuoden pituiselle Litterär gestaltning -kurssille otetaan vain jo julkaisseita tai ihan julkaisukynnyksellä olevia pohjoismaisia kirjoittajia. Kurssin aksitoista paikkaa täytetään vain joka toinen vuosi. Nelisen vuotta sitten sain siis taas aiheen yllättyä kun kuulin päässeeni sinne. Olin vanhin … olen varmasti kaikkien aikojen vanhin osanottaja siellä parikymppisten seassa. Vain jokunen yli nelikymppinen oli mukana ja sitten minä, melkein eläkeläinen. Minulla oli siellä kauhean hauskaa loistavien kirjoittajien ja lahjakkaitten ihmisten seassa. Siellä suorittamallani tutkinnolla on niin pitkä ja hieno nimi ettei sitä tahdo edes muistaa: Master of Fine Arts in Literary Composition, Poetry and Prose! Ja totta kai tuo kahden vuoden jakso, jolloin käytiin hyvin syvällisiä tekstianalyyseja ja saatiin vaikka minkälaista virikettä, antaa minulle vahvan pohjan kirjoittajakurssien vetämiseen.

Olet saanut useita apurahoja ja oleskelustipendejä. Miten niihin pääsee käsiksi?

— Tämä yksi kirja, Lärkvatten, on antanut minulle todella paljon. Sain pohjoismaisen apurahan joka mahdollisti kuukauden oleskelun Suomessa. Kerran sain kuukauden mittaisen apurahan Roomaan ja nyt alkuvuodesta olin kuukauden Pariisin liepeillä paikassa nimeltä Grez sur Loing. Oleskelustipendit ovat yleensä vain Ruotsin kirjailijaliiton jäsenten haettavissa. Joskus joutuu maksamaan osan itse, toiset taas ovat ihan ilmaisia. Useimmat debytoijat saavat jonkun pienen apurahan ensimmäisenä vuonna. Itse sain sen sekä Klas de Vylder –apurahan joka myönnetään joka toinen vuosi ruotsiksi kirjoittavalle siirtolaiskirjailijalle.

Eikö ole mitään ristiriitaa siinä että sijoitit kirjasi Lärkvatten suomalaiselle kotipaikkakunnallesi Kiuruvedelle mutta kirjoitit sen ruotsiksi.

—Niin, aikaisemmin elämässäni ei juolahtanut mieleenkään että voisi ylipäätään kirjoittaa muulla kielellä kuin omalla äidinkielellään. Mutta nyt ajattelen että kyseessä on vain saman asian kaksi eri puolta. Sanonkin usein että Lärkvatten on suomalainen kirja joka on kirjoitettu ruotsiksi. Sisältö on täysin suomalainen mutta kieliasu on ruotsi. Voihan olla niin että jotkut asiat ovat liian läheisiä jotta niistä uskaltaisi kirjoittaa suomeksi. Kun vaihtaa kieltä niin siitä syntyvä välimatka voi tehdä kirjoittamisen helpommaksi. Kieli ja identiteetti liittyvät hyvin tiukasti toisiinsa, ne ovat koko ajan ajankohtaisia ja liikkeessä, levottomassa, muuttuvassa tilassa. Ne eivät koskaan asetu paikoilleen. Pohdin tätä asiaa tosi paljon ja Sisuradion kesäpuheessa vuonna 2004 luin aihetta käsittelevän tekstini, jossa kuvaan suomen ja ruotsin pakkoavioliittoa kieliopillisin termein.

Millaista tekstiä sinulta on syntynyt viime vuosien aikana?

—Kirjoitan luontevimmin proosalyriikkaa, mutta se ei oikeastaan käy Ruotsissa. Täällä halutaan hyvin selkeästi määritellä mikä kirja on mitäkin: tämä on romaani, tämä on lyhytproosaa, dramatiikkaa tai dekkari. Olen yrittänyt kääntää kirjoittamistani proosan puolelle mutta se vaatii hirveän paljon harjoittelemista sillä kirjoittamiseni on fragmentaarista. Minulla on aina monta projektia samanaikaisesti käynnissä ja se on tosi huono juttu. Pitäisi pystyä keskittymään yhteen asiaan kerrallaan.
Eräs norjalainen kurssitoverini sanoikin että tuo Marian kirjoittaminen on kuin roomalaiset vaunut: monta hevosta vetää samaa vaunua ja ne vetävät vähän eri suuntiin. Se oli mielestäni todella hyvä vertaus. Nyt yritän keskittyä vain pariin asiaan.

Hyödynnät laajaa kokemustasi ohjaamalla muita kirjoittamisesta kiinnostuneita muotoilemaan ajatuksiaan paperille.

—Niin, Tukholman Suomen instituutin suojissa alkaa taas syksyllä Luovan kirjoittamisen kurssi, jonka ohjaaja olen. Viihdyn erinomaisesti sellaisessa työssä ja tunnen itseni siinä aika varmaksi, sillä minulla on todella vahva kokemus tekstin käsittelystä. Siellä Göteborgissa kun ei oltu kilttejä eikä leväperäisiä. Omissa kirjoittajaryhmissäni emme kylläkään pidä samaa abstraktia tasoa vaan keskitymme lähinnä kirjoittamisen käsityöhön: tekstin jäsentelyyn ja elävöittämiseen, aikatasojen ja perspektiivin merkitykseen jne.

Viime vuonna Suomen Instituutissa vetämiesi kahden rinnakkaisen ryhmän tuloksena syntyi antologia Peiliin piirtynyttä, jonka toimitit yhdessä Tarja Salon kanssa

—Niin, olin hyvin yllättynyt siitä että sen yhden kevään aikana syntyi niin paljon hyviä ja melkein valmiita tekstejä. Kursseillahan oli teemana elämäkerrallinen kirjoittaminen koska ajattelin kirjoittamisen olevan helpompaa kun kaikki faktat ovat valmiina ja sen myötä kehys. Fantasian perusteella kirjoittaminen on paljon vaikeampaa, kun kaikki asiat on ajateltava niin tarkkaan paikoilleen. Kyseinen antologia sai kiitosta myös siitä että se oli hyvin toimitettu. Toimittaminen onkin ollut merkittävin puute tähänastisessa ruotsinsuomalaisessa julkaisutoiminnassa sillä taitavankin kirjoittajan teksti tarvitsee aina ulkopuolisen tarkistuksen. Aiheista ei ruotsinsuomalaisten keskuudessa kyllä ole puutetta ja kirjoittaminen kiinnostaa: suomenkielinen kirjoittamisen ohjaus on kovin kysyttyä. Kursseille on aina enemmän tulijoita kuin paikkoja. Ryhmien on oltava pieniä jos mielii antaa jokaiselle kunnon palautte en. Siispä Nuoren Voiman Liiton arvostelupalvelu ja Oriveden Opisto ovat edelleenkin tärkeitä nimiä ruotsinsuomalaiselle kirjoittajalle.

Teksti: Paula Vartiainen