Toiseusteema, tietysti, naisena toinen ja toinen neljänkymmenen vuoden ajan. The marginal is the new center. Kaikki kilvan tahtovat olla toinen. Miten se nyt käy, kuka jää keskukseen? Kuka? Tyhjä keskus ja marginaalissa kova kuhina.
Muuan näistä seikoista on kateus, jota suomeksi kirjoittavat suomalaiset kirjailijat
kokevat ruotsiksi kirjoittavia suomenruotsalaisia kirjailijoita kohtaan. Tämä kateus on fakta, se on ilmennyt minulle niin usein, olen kuullut sen niin monesta suusta. Kateus on myös perusteltua, sikäli kuin kateutta koskaan tohtii perusteltuna pitää.Miksi? Siksi, että suomenruotsalaisten kirjailijoiden asema on ollut perinteisesti vahva ja on sitä yhä. Siitä sopii kiittää suomenruotsalaisia lukijoita, suomenruotsalaisia kulttuuri- instituutioita, suomenruotsalaista me-henkeä.
Suomenruotsalaiset pitävät huolta omista kirjailijoistaan: ostavat uskollisesti heidän teoksiaan, jakavat heille avokätisesti apurahoja, järjestävät tarvittaessa heille leppoisia suojatyöpaikkoja suomenruotsalaisissa yrityksissä.
Se on kaunista. Se todella on kadehdittavaa. Sille pitää nostaa karvalakkia.
Ajat ovat muuttumassa, suomenruotsalaisten kirjailijoiden määrä hiljalleen vähenemässä, mutta heidän asiansa ovat edelleen hyvällä mallilla.
Koko suomalainen yhteiskunta hyväksyy suomenruotsalaisten kirjailijoiden erit yisaseman. Heitä vaalitaan kuin uhanalaista etanalajia. Hyvä osoitus tästä on, että Finlandia-palkintoehdokkaiden joukossa on aina vähintään yksi suomenruotsalainen kirjailija. Ja, käsi sydämelle, suomenruotsalaisen kirjallisuuden asema ja suosio Suo- men kirjallisessa elämässä on vähemmistön kokoon nähden uskomattoman vahva.
Suomenruotsalaisten kirjailijoiden asema on auktorisoitu, melkein kanonisoitu. Ja mikäpä siinä. Minulla ei sitä vastaan mitään ole. Pohjimmiltaan on tietenkin kysymys kirjailijoiden taitavuudesta. Pitäisi ainakin olla. Miksi sitten kirjoitan tästä? Siksi, että minä olen ruotsinsuomalainen kirjailija. Ja jos suomenruotsalainen kirjailija poseerailee marmorijalustalla, ruotsinsuomalainen kirjailija huojahtelee
yleensä huterilla savijaloilla.
Myös tämä on fakta. Osittain siitä sopii kiittää tai syyttää ruotsinsuomalaisia. He eivät juuri osta omien kirjailijoidensa teoksia. Ja kuitenkin tällä meidän planeetallamme röhkii enemmän ruotsinsuomalaisia kuin suomenruotsalaisia; Suomessa ilmoittautuu ruotsinkielisiksi noin 320 000 sielua.
Toiseksi ruotsinsuomalaisten mahdollisuudet tukea taiteilijoitaan ovat kovin rajoitetut. Se on ymmärrettävää; meidän kulttuurielämäämme pönkittämässä ei ole sivistyneitä mahtisukuja, joita suomenruotsalaisessa vähemmistössä kyllä riittää. Me olemme assimiloituneet, mutta emme etabloituneet. Me emme istu isojen rahakirstujen päällä. Parhaassa tapauksessa vaurastumme raviveikkauksessa, eivätkä nekään rahat kirjallisuuden tukemiseen mene.
Jos siis Suomessa suomeksi kirjoittavat kirjailijat ovat kateellisia siellä ruotsiksi kirjoittaville suomenruotsalaisille kirjailijoille, pitäisi ruotsinsuomalaisten kirjailijoiden olla jo kaikessa katkeruudessaan kostonhimoisia.
Minä en sitä ole. Mutta minullapa onkin käynyt poikkeuksellisen hyvä onni: olen onnistunut elättämään itseni kirjailijana siitä huolimatta, että olen Ruotsissa suomeksi kirjoittava ruotsinsuomalainen. Ansiotuloni ovat vielä toistaiseksi aavistuksen verran pienemmät kuin Jemenin sulttaanin, mutta useimpina päivinä näkkileipäni päällä on juustoa.
Jos eläisin ruotsinsuomalaisten lukijoiden ostohalujen varassa, minulla ei olisi kahverissa edes näkkileipää.
Tarkoitanko tällä sitä, että ruotsinsuomalaiset ovat taiteilijansa hylänneitä luopiomaisia ektoplasmoja? En tarkoita. Minä olen darwinisti; heikot sortuvat, vahvat porskuttavat. Vahvuuteen tarvitaan tosin hyvää tuuria, ja sitäkin rutkasti.
Ruotsinsuomalaiselle kirjailijalle tarjoutuu käytännössä viisi mahdollisuutta, sikäli kuin hän haluaa omistautua kirjailijantyölle eikä vain rustailla runoja silloin kun teollisuussiivoojan työltään ehtii:
2.Löytää teoksilleen suomalainen kustantamo, mikä parhaassa tapauksessa johtaa teosten myyntiin Suomessa.
3. Alkaa aikansa kuluksi kansainväliseksi bestselleristiksi, jonka uutuusteoksia ihmiset jonottavat New Yorkissa ja Valparaisossa kirjakauppojen eteen yöksi majoittuneina.
4. Hankkiutua apurahoille Suomessa tai Ruotsissa, mikä yleensä edellyttää jonkin kirjallisuuspalkinnon saantia tai vähintään paria palkintoehdokkuutta sekä teosten saamaa vähintään kohtuullista kritiikkiä.
5. Tyytyä fatalistisesti osaansa ja raapustella ullakkokamarissaan kuolematonta siirtolaisromaania, kunnes itse kuolla pätkähtää nälkään.
Minä olen valinnut tai ajautunut tai Luojan lykyksi päässyt nauttimaan vaihtoehdoista 2 ja 4. Pistäisin mielelläni tämän sen piikkiin, että minuun verrattuna useimmat Nobel-kirjailijat ovat lukihäiriöisiä juntteja, mutta ei se niin tietenkään ole.
Minä olen ollut enimmäkseen ansiottani onnekas.
Mitä sitten haluan tällä sanoa? Sen, että suomeksi kirjoittavan ruotsinsuomalaisen kirjailijan tulee miltei välttämättä pyrkiä kustannettavaksi ja luettavaksi Suomessa. Muuten menee viheliäisen vaikeaksi.
Valtaosa Ruotsissa julkaistua suomenkielistä kirjallisuutta on, eipäs oteta vielä kättä sydämeltä, enemmän tai vähemmän omakustannepohjaista. Omakustanteet taas saavuttavat ani harvoin sellaisen lukijakunnan, että kirjailija voisi elättää sanataiteellisella toiminnallaan itsensä, mahdollisesti myös vaimonsa, isotätinsä ja lemmikkisammakkonsa.
Todennäköisempää on, että sammakko menee duuni in ja elättää kirjailijaa. Siksi neuvoni ruotsinsuomalaisille, kirjailijoiksi kroonisesta mielenhäiriöstä tai jostakin muusta syystä johtuen pyrkiville kirjoittajille on, että he lähettävät ahkerasti tekstejään rapakon taakse vanhaan kunnon koto-Suomeen. Muilla teillä on veräjän portti pistetty lukkoon jo kauan sitten. Itse asiassa se ei ole koskaan edes ollut auki ja avain on auttamattomasti hukassa.
