Kolmikielinen vauva

Paljonko hän painoi syntyessään? 3890 grammaa, muistan luvun ulkoa, ja 52 senttimetriä. Barnavårdscentralin täti tutkii papereitaan, löytää oikean kohdan ja jatkaa kyselyään. Tupakan ja alkoholin käyttö? Onko teillä jotain sairauksia suvussa? Kuulo- tai näkövammoja? Joo, äidillä näyttääkin olevan silmälasit. Saanko nähdä hoitopöydän? Sehän onkin kätevästi tässä ihan lavuaarin vieressä ja hyvä että on reunat kolmella sivulla. Tapaamme neuvolan tädin ensimmäistä kertaa, hän on kotikäynnillä ja mittailee kotiamme arvioivasti. Hymyilemme ja vastailemme ja mikäs meidän on ollessa, kun vauva syö ja nukkuu hyvin ja on alkanut saada lisää painoa ja kakka on oikean väristä.

Sitten täti pääsee papereissaan kysymykseen äidinkielestä. Minä esittäydyn suomenkieliseksi ja mieheni arabiankieliseksi. Joko te olette valinneet kotikielen, täti kysyy. Ai mitä? Niin että kun ruotsi tulee kuitenkin automaattisesti, niin teidän pitää valita kotikieli. Kun esitin vastalauseen, hän tokaisi, että kaksikielisyys on ok, mutta ei kolmekielisyys. Noin, siihen loppui minun yhteistyökykyisyyteni. Nainen siis tuli meidän kotiimme ja esitti vaatimuksen, jonka käytännön sisältö tarkoittaa, että meidän pitää valita, kumpien isovanhempien kanssa lapsi pystyy kommunikoimaan. Olin niin närkästynyt, etten pitkään aikaan voinut ajatella mitään muuta. Sellaisessa asemassa oleva henkilö menee ihmisten koteihin esittämään vaatimuksia kunnassa, jossa kolmasosalla väestöstä on juuret muualla kuin Ruotsissa! Miten paljon vahinkoa moinen ymmärtämättömyys saa aikaan, eikö Ruotsi ole muutenkin jo täynnä ihmisiä, jotka eivät osaa kotikieltään.

Laitoin Facebookiin päivityksen aiheesta, ja innokkaimmat kommentoijat ihmettelivät olimmeko siirtyneet ajassa taaksepäin 50-luvulle ja vaativat minua tekemään ilmoituksen socialförvaltningiin. Seuraavalla kerralla neuvolassa otin taas kieliasian puheeksi, ja tädin kunniaksi on todettava, että hän oli miettinyt asiaa. Hän sanoi, että on toki tärkeää, että vanhemmat puhuvat omaa äidinkieltään. Eihän käy että puhuu kieltä, jota ei täydellisesti hallitse. Ja onneksi meidän perheellä on sen verran ymmärrystä ja kunnioitusta kotejamme kohtaan, että pidämme päämme kielen suhteen. Se vain ei olekaan ihan helppoa. Aluksi minulla oli suunnattomia vaikeuksia puhua suomea, tuntui että pulisen itsekseni ja kukaan ei ymmärrä, vauvahan on kiinnostunut vain tissin kanssa seurustelusta. Monta kertaa aloin puhua ruotsia, jotta edes mieheni kommentoisi, vaikka osoitinkin sanani vauvalle.

Pikkuhiljaa suomen kieli automatisoitui ja nykyään puhun pelkkää suomea. Mutta isän, joka on vauvan kanssa vähemmän, on huomattavasti vaikeampi tottua puhumaan arabiaa kotona. Kerran isä otti kuvakirjan vauvan viihdyttämiseksi. Ja mitä kuulenkaan, isä kertoili omin sanoin kirjan tapahtumia, mikä on sikäli ihan oikein, mutta hän teki sen ruotsiksi. Ja kun huomautin siitä, hän oli itsekin hämmästynyt, että miten tässä nyt näin pääsi käymään. Erään kerran yllätin mieheni puhumasta lapsellemme ruotsia lentokentällä. Hän tietysti halusi, että laukkuja vastaanottanut virkailija olisi ymmärtänyt, kun hän yritti saada lapsen hikkaa loppumaan. ”Sluta hicka” pitäisi tietysti toimittaa lapselle arabiaksi ja jos haluaa muiden ymmärtävän, voi sanoa vaikkapa, että ”jag sa till henne att sluta hicka”. Lapset hoksaavat kielten hierarkian varsin nopeasti ja oppivat että kotona voi puhua isän tai äidin kieltä, mutta muualla puhutaan sitten valtakieltä.

Sittemmin kuulin, että kunnan toisessa vårdcentralissa on eräs suomenkielinen neuvolan täti, ja vaihto hänen hoteisiinsa sujui ongelmitta. Nyt käynnit neuvolassa ovat kivoja eivätkä kireitä, ja on mukavaa, kun neuvolassakin hölpötetään suomea. Kun vauvaparkaa retuutetaan vaakakupista mittakaukaloon, niin voin puhua rauhoittavia sanoja suomeksi. Ruotsinkielisen neuvolan tädin kanssa tuntui, ettei hän voi mitenkään ymmärtää, miten me kommunikoimme jos puhun suomea. Ja usein kävi niin, että en puhunut mitään.

Huomasin myös, että paikallisjunissa ja busseissa oli vaikeaa puhua suomea vauvalle, mutta koska en voinut puhua ruotsiakaan, niin en sitten sanonut mitään. Sitten Suomen Leijonat pelasti tilanteen. Jääkiekkokullan jälkeen tunsin ihmeekseni, miten suomalainen itsetuntoni nousi huippulukemiin, ja sen päivän jälkeen kailotin suomea iloisesti paikallisjunissa. Mitä väliä sillä on, että muut eivät ymmärrä, sehän on minun vauvani, jonka toivon jonain päivänä ymmärtävän ja vastaavan minulle suomeksi

Toivon todella, että osaan ja jaksan pitää pääni suomen kielen suhteen. Alakerran naapurissa asuu kurdiperhe, joka osaa ruotsia vain auttavasti, mutta silti he puhuvat lapselleen ruotsia hiekkalaatikolla. Melkein itkettää, kun sitä kuuntelee. Kysyinkin kerran kurdirouvalta, että kyllä kai te puhutte kurdia kotona, ja pidin luennon siitä miten tärkeää on puhua omaa äidinkieltään. Mutta en luule, että hän ymmärsi vinkkiäni, tai voi tietysti olla ettei hän ymmärtänyt mitään siitä, mitä sanoin.

No niin, sanotaan että lapsella on suomenkielinen äiti ja arabiankielinen isä, mutta riittääkö se kielen oppimiseen? Mitä tarvitaan, että oppii muutakin kuin keittiösuomea ja keittiöarabiaa? Mistä hankin eri-ikäisiä kielen puhujia ja syventävää ainesanastoa? Mikä takaa, että lapsi oppii myös kirjoitetun kielen? Miten paljon tällä kannattaa vaivata päätään vai meneekö kielen oppiminen joka tapauksessa omalla painollaan?

Laura Palovuori