Toiseusteema, tietysti, naisena toinen ja toinen neljänkymmenen vuoden ajan. The marginal is the new center. Kaikki kilvan tahtovat olla toinen. Miten se nyt käy, kuka jää keskukseen? Kuka? Tyhjä keskus ja marginaalissa kova kuhina.
Kirjallisuuden 2011 Nobelin kirjallisuuspalkinto runoilija Tomas Tranströmerille
Monien vuosien ajan on runoilija Tomas Tranströ- merin nimi ollut esillä mahdollisena Nobelin kirjallisuuden palkinnon saajana. En usko että Nobel-komitean päätös jakaa tämän vuoden kirjallisuuspalkinto Tomas Tranströmerille oli mikään helppo päätös, koska kenellekään pohjoismaiselle kirjailijalle tätä maailman arvostetuinta ja eniten kritisoitua kirjallisuuspalkintoa ei ole jaettu vuoden 1975 jälkeen. Esimerkiksi Helsingin Sanomien Jukka Petäjä piti Ruotsin Akatemian tämänvuotista päätöstä jakaa palkinto Tranströmerille ”omaan jalkaan ampumisena.” Tomas Tranströmer täytti taannoin 80 vuotta. Jo 20 vuoden ajan hän on ollut aivoveritulpan ja afasian lamaannuttama. Tästä huolimatta hän on julkaissut hyvää runoa. Hän kommunikoi ulkomaailman kanssa lähinnä vaimonsa kautta.
Tomas Tranströmerin runous on malliesimerkki siitä mitä Aristoteles mainitsee Runousopissaan. Aristoteles tekee selke- än jaon siitä mikä erottaa hyvän ja huonon runoilijan toisistaan. Hänen mukaansa metaforien keksiminen on taito joka on synnynnäinen eikä sitä käy opetteleminen. Aristoteleelle runoilijan mestaruuden mitta on runoilijan kyky tarjota hyviä metaforia, kielikuvia. Ja tässä taidossa juuri Tomas Tranströmer onkin lyömätön. Kun 1800-luvun suuret ranskalaiset näkijät Charles Baudelaire ja Arthur Rimbaud lähtivät ajanmukaistamaan runomuotoa, loivat he käsitteen visuaalisesta ajattelusta, jossa maailma nähdään kuvavirtana. Tranströmerin runon teho perustuu juuri kykyyn koota kielikuviin äärimmäinen intensiteetti, moneen suuntaan viittaava visuaalinen systeemi. Hänellä ei ole ollut koskaan mitään runollista ohjelmaa ja suomennettu Kootut runot 1954-2000 sisältää 10 ohutta runokokoelmaa. Vielä 2000-luvullakin hän on julkaissut yhden runoteoksen haikuja. Vaikka Tranströmer on moderni runoilija, on hänen monet runonsa kirjoitettu moniin klassisiin runomittoihin.
Kun lukee Tomas Tranströmerin runoutta ja yrittää löytää jotain linjaa hänen runoilijaurallaan, huomaa että hän haluaa liittää toisiinsa luonnon ja arkimaailman joihin hän limittää nerokkaasti todellisuudessa olevan syvemmän, hengellisen syvyyden. Mielestäni koko Tomas Tranströmerin runoutta voi luonnehtia hänen vuonna 1996 ilmestynyt runonsa Huhtikuu ja hiljaisuus: ”Haluan sanoa vain sen /mikä kimmeltää /Ulottumattomissa / kuin panttilainaajan hopea/.” Ehkä monissa hänen runoissaan häivähtää psykoanalyytikko Carl Jungin ajatukset. Tomas Tranströmerin varhaisissa runoissa hengellinen puoli on vielä latenttia, runot ovat paljolti luonnon runoa, joissa on jo utua transtömeriläisestä kuvastosta. Hänen esikoisteoksessaan 17 dikter (1954) on pitkä aloitusruno Preludi joka alkaa komeasti: ”Herääminen on laskuvarjon hyppy unesta./ Tukehduttavasta pyörteestä/ matkamies vajoaa päin aamun vihreää vyöhykettä.” Runon lukijaa kiskotaan kuvavirrassa hätkähtämään, oivaltamaan, tajuamaan ja ihmettelemään nuoren runoilijan neroutta kuvata niinkin arkista asiaa kuin herääminen. Runo päättyy: ”Päivän ensimmäisinä tunteina tietoisuus voi sulkea sisäänsä maailman/ niin kuin käsi tarttuu auringon lämpimään kiveen/ Matkamies seisoo puun alla. Avautuuko, kun hän on syöksynyt läpi kuoleman pyörteen,/ suuri valo hänen päänsä päällä?”
Vaikka Tomas Transtömer ei ole mikään tunnustusrunoilija, hänen ikääntyessään monien runojen kertojana on minä joka voidaan yhdistää Tomas Transtömeriin, aikaisemmissa runoissa runon kertoja on häivytetty mutta myöhemmän kauden runoissa on runoilija itse runon tapahtuman runkona. Muuten hänen runojensa moraali on että runon on perustuttava reaaliseen tapahtumaan eikä ole keksitty. Mutta tämän kivijalan päälle hän rakentaa huikaisevia kysymyksiä, piirtoja joissa hän käy keskustelua arkipinnan alla olevan syvemmän todellisuuden kanssa.
Joissakin runoissa hän osoittaa ihmisen, oman minuuden, olemisen onttouden ja haurauden. Eräässä runossaan hän on parkkeerannut autonsa ja hän herää yht- äkkiä: ”Äkkiä olen hereillä enkä tunnista itseäni. Täysin hereillä. Mutta se ei auta. Missä minä olen? Kuka minä olen? Olen jokin joka herää jollakin takapenkillä ja säntäilee ympäriinsä pakokauhuisena kuin kissa säkissä. Kuka? Viimein elämäni palautuu. Nimeni tulee luokseni kuin enkeli.” Vaikka runon kertoja saa takaisin minänsä, on jäljellä hänen läpikäymänsä kauhu: ”Mutta on mahdotonta unohtaa unohduksen helvettiä, viidentoista sekunnin kamppailua…”
Tranströmerin runojen inspiraationa on musiikki, länsimainen taide ja luonnollisesti kirjallisuus, ja hänen oman sukunsa lähihistoria. Hänen alkukautensa runot ovat objektiivista kerrontaa mutta myö- hemmin hän alkaa kirjoittaa enemmän ja enemmän minämuodossa. Caj Westerbergin Tomas Tranströmerin Kootut runot 1954-2000 –teoksen käännöksessä vilahtaa monesti sana, ”alainen maailma”, joka on suomentajan keksintö. Mutta se kuvaa hyvin runoilijan runojen rinnakkaista maailmaa.
E räässä runossa Tomas Tranströmer painii sanomisen ongelman kanssa. Hän sanoo tilaansa afasiaksi. Ja vähän myöhemmin hän kertoo kirjoittavansa yöllä nopeasti paperille jotain sanoja. Mutta aamulla yön löydökset ovat mykkiä sanoja. Sanoista on tullut töherrystä, virhesanontoja. ”Tai fragmentteja ohi kulkeneesta suuresta yöllisestä tyylistä.” Samassa runossa hän kirjoittaa: ”siitä lähtien kirjoitan pitkää kirjettä kuolleella/ koneella, jossa ei ole värinauhaa, vain horisonttijuova/ ja sanat iskevät turhaan, mikään ei tartu”, ”seison käsi ovenrivalla, otan talon pulssin./ Seinät ovat elämää täynnä.”
Musiikilla on tärkeä osuus Tomas Tranströmerin runoudessa. Hänen pitkä runonsa Lyhyt tauko urkukonsertissa kertoo minän monimutkaisesta suhteesta todellisuuteen. Tapahtumapaikkana on kirkko. Mutta äkkiä urkujen sointi vaikenee. Liikenteen kumu tuntuu kirkon seinien läpi. Ulkopuolinen maailma kulkee kuvina ja runonkertoja alkaa assosioida moneen suuntaan. Hänen takautumansa nelivuotiaana rinnastetaan ulkona kulkevan rekka-auton ääneen, tämä hetki ja menneisyys vaihtavat paikkaa. Hän muistelee: ”Kotona oli kaikkitietävä ensyklopedia/ metri kirjahyllyssä/ sitä lukien opin lukemaan./ Mutta joka ihmisestä kirjoitetaan hänen oma ensyklopediansa, se/ kasvaa esiin jokaisessa sielussa,/ sitä kirjoitetaan syntymästä alkaen, sadat tuhannet sivut painautuvat tosiinsa/ ja kuitenkin ilmavasti!”
Juha Knuutila
