Ruotsinsuomalaisen kulttuurin kentälle on vakiintunut kaksi palkintoa, Vuoden taiteilija ja kirjallinen Kaisa Vilhuinen –palkinto. Voi tietysti kysyä mitä järkeä on kilpailuttaa taidetta – vedenpitäviä perusteluja kun ei palkinnon myöntämiselle mikään raati tai valitsija voi laatia. Palkintoja jaettaessa taide myös suhteellistuu, se määritellään ja asetetaan lokeroonsa tietyssä kulttuurisessa ja poliittisessa yhteydessä. Eikö taiteen sentään pitäisi olla vapaata, kuten Arja Uusitalo kyselee tämän lehden kolumnissaan?

Toisaalta kulttuuripalkinnot tuovat ehdokkaille näkyvyyttä, joskin palkinnotta jääneet saavat tyytyä mukana olemisen riemuun. Kulttuuripalkintojen etabloituminen kertoo omalta osaltaan ruotsinsuomalaisen taiteen kehityksestä ja ehkä ennen kaikkea, tulevaisuuden visioista. Lähdetään siitä, että jatkuvuutta suomalaisuuteen liittyvällä taiteella tulee tässä maassa olemaan.
Kulttuurin kentällä tarvitaan kuitenkin sekä näkyviä että näkymättömiä tekijöitä. Jean Sibeliuksen merkittävä ateljeekriitikko, erakoitunut paroni Axel Carpelan tuli suurelle yleisölle tutuksi vasta Sibeliuksen omistettua toisen sinfoniansa Carpelanille vuonna 1902. Suomen musiikkihistoriaan myöhemmin legendaarisena hahmona jäänyt Carpelan eli itse vaatimattomissa oloissa, mutta kriitikontyönsä ohella hän yritti peräti hankkia kansallissäveltäjälle taloudellista tukea.

Myös ruotsinsuomalaisen kulttuurin piirissä on lukuisa joukko enemmän tai vähemmän tunnettuja mesenaatteja. Vastikään eläkkeelle jäänyt Suomen Tukholman instituutin johtaja Bengt Packalén ehti toimia lähemmäs kymmenen vuotta keskeisenä kulttuurihahmona Ruotsissa. Suomen instituutti on tarjonnut lukuisille kulttuuriyhdistyksille tärkeää yhteistyötä ja tukea näinä vuosina. Verkottuminen onkin ollut ruotsinsuomalaisen kulttuurin kantavimpia strategioita.

Taiteen ahdasta luokittelua jotakin tiettyä ryhmää edustavaksi kulttuuriksi on kuitenkin syytä välttää, sillä taiteen olemukseen kuuluu paremminkin sen yleismaailmallisuus ja rajoja rikkova dynamiikka kuin paikoilleen jähmettyminen. Monet ulkomailla syntyneet kirjailijat, kuten Theodor Kallifatides, Jonas Hassem Khemiri, Antti Jalava ja Arja Uusitalo ovatkin useaan otteeseen kieltäneet olevansa siirtolaiskirjailijoita – kirjailija riittää, kiitos.

Taiteilijoiden roolit voivat kuitenkin muuttua, kuten yhteiskuntakin muuttuu. Voittoisan Populärmusik från Vittula –teoksen kirjoittaja Mikael Niemi ilmoitti pari vuotta August-palkinnon myöntämisen jälkeen, että hän ei enää halua ensisijaisesti esiintyä tornionlaaksolaisten edustajana. Toinen tornionlaaksolainen kirjailija, Gunnar Kieri, on taas omistanut koko kirjallisen työnsä meänkielisten historialle ja tornionlaaksolaisia kohdanneen sulauttamispolitiikan analysoimiseen. Ei kirjailijoita eikä taiteilijoitakaan voi yhteen nippuun niputtaa, kuten ei voi taidettakaan!

Tämä vuosi on taas Kaisa Vilhuinen –palkinnon jakovuosi. Palkinto myönnetään joka toinen vuosi suomenkieliselle teokselle tai kirjailijan koko tuotannolle. Tämä vaatimaton Ruotsinsuomalaisten Kirjoittajien Yhdistyksen myöntämä palkinto on osoittautunut kuumaksi kysymykseksi ruotsinsuomalaisen kulttuurin kentällä. Ja mikäs muu on kiistan aihe kuin kieli. Kun yhdeksi palkintoehdokkaaksi valittiin 2007 Susanna Alakosken Svinalängorna joutui silloinen kilpailun raati aikamoisen höykytyksen kohteeksi. Ei kai palkintoa sentään ollut tarkoitettu ruotsinkieliselle kirjallisuudelle?

Kilpailun sääntöjä tarkistettiin tuon jakokerran jälkeen ja pitkällisen proseduurin jälkeen päätettiin, että kilpailu koskee vain suomenkielistä kirjallisuutta. Hyvä niin. Ja voi niinkin sanoa, että palkinto menettäisi merkityksensä jos se avattaisiin myös ruotsinkieliselle kirjallisuudelle. Mutta onko realistista olettaa, että suomenkielistä kaunokirjallisuutta tulee Ruotsissa ilmestymään jatkossakin? Tähän kysymykseen ei ole vastausta. Siinä vaiheessa kun Vilhuispalkintoon ei suomenkielisiä teoksia ilmoiteta, lienee Ruotsinsuomalaisten Kirjoittajien Yhdistyksen toki syytä taas tarkistaa jakoperusteita.

Merkillisen sitkeää suomenkielisten teosten rustaaminen tässä maassa tuntuu kuitenkin olevan. Tässä Liekin numerossa kertoo Paula Vartiainen kirjoittajakurssituksesta kun taas Päivi Hällström on vetämässä käyntiin suomenkielisten kirjapiirien kartoittamista.

Myös tukholmalaisen Tammen kirjakaupan omistaja Anders Vestlund kertoo tämän Liekin haastattelussaan, että sellaiset ruotsinsuomalaiset teokset kuin Koo Reimanin Pilvet kannaksen yllä ja Paula Vartiaisen Taftihame ovat Sofi Oksasen ja Arto Paasilinnan tuotannon ohella ruotsinsuomalaisten asiakkaiden myyntisuosikkeja. Joten sekä kirjoittajakursseja, kirjallisuuspiirejä ja ruotsinsuomalaisen kirjallisuuden ostajia tuntuu löytyvän – ainakin toistaiseksi.

Kysymystä suomalaisuuden tai ruotsinsuomalaisuuden rajoistaon tietysti syytä pohtia. Susanna Alakosken tuotantoa on tänä vuonna mm. Ruotsin Suomalaisessa käydyssä keskustelussa arvosteltu siitä, että se antaisi huonon ja väärän kuvansuomalaisista. Yksi närän aihe on myös ollut kieli, voiko suomalaisia edustaa osaamatta kieltä? Mutta ilmiselvästi suomalaiseksi voi myös ryhtyä. Harvemmin kuuleekaan napinaa siitä, jos joku vaalii aktiivisesti vaikkapa suomalaisia juuriaan tai peräti opiskelee suomen kielen.

Tässä Liekissä on haastateltu Birgitta Lagerkvistia, jonka sukujuuret ovat 1600-luvun metsäsuomalaiskulttuurissa. Lagerkvist opiskeli suomea aikuisena ja hän kertoo olevansa "puoliksi" metsäsuomalainen. Omalta puoleltani kannatan väljää suomalaisuuden määrittelyä. Eihän meitä voi koskaan liian paljon olla! Satu Gröndahl

Kun toimin aikoinaan suomen kielen opettajana Uppsalan yliopistossa, opiskelijoita oli neljänlaatuisia. Yksi ryhmä koostui toisen polven suomalaisista, jotka halusivat oppia suomea tai paikata kielitaitoaan. Toinen ryhmä koostui tornionlaaksolaisista, jotka kysyttäessä myönsivät häpeillen, että heillä oli vahvakin kompetenssi oppiaineessa, mutta he kun nyt osasivat vain "huonoa" suomea. Kolmanteen ryhmään kuuluivat pappiskokelaat, jotka halusivat lähteä Pohjois-Ruotsin pastoraateille. Neljäs ryhmä oli innostuneiden lingvistien porukka, joiden oli ollut tehtävä vaikea valinta kiinan, suomen tai jonkin muun käsittämättömän kielen
välillä.

Suomesta on nyt tullut osa Ruotsin kielellistä ja poliittista kenttää. Keskustelu ruotsinsuomalaisesta kulttuurista on vilkastunut eikä suomi enää ole vain köökissä käytettävä, piinallinen "kotikieli" tai eksoottisen kiinnostuksen kohde. Lokakuun 16. Suomen instituutissa järjestettävät Kirjamessut ovat osoitus siitä, että verkostoituminen suomenkielisillä kirjamarkkinoilla on saanut vauhtia. Useat tämän Liekin kirjoittajista
paneutuvatkin suomenkielisen kirjallisuuden haasteisiin tässä maassa.

Asko Sahlberg kiinnittää kolumnissaan huomiota suomenkielisen kustannustoiminnan ylitsepääsemättömiltä tuntuviin ongelmiin Ruotsissa.

Kolumni on kontroversielli, koska Sahlberg vertaa uotsinsuomalaisten ja suomenruotsalaisten kirjailijoiden tilannetta. Vielä kymmenisen vuotta sitten oli rumaa ja kohtuutonta verrata suomenruotsalaisten ja ruotsinsuomalaisten tilannetta toisiinsa. Katsottiin, että näiden ryhmien historiallinen tausta oli niin erilainen, että vertailuja ei voinut tehdä.

Heli van der Valk mainitsee, että ruosulaisuus voisi itse asiassa olla kieli- ja sivistysliike, kuten oli aikoinaan suomalaisuuskin."Ruosulaisuus" on saanut uutta pondusta ja Iris Lundberg ehdottaa omalta puoleltaan, että olisi jo aika tehdä sopimus siitä, että ruotsinsuomalaisuus ei ole pelkää taakka vaan että se on rikkaus ja vahvuus.

Maria Tapanisen haastattelu käsittelee yksilöllistä elämäntarinaa, johon liittyy vahvasti globaalisuus ja eri kielten ja kulttuurien vuorovaikutus. Tapaninen on toiminut pitkään kirjastonhoitajana
mutta hän on myös ollut moottorina monen ruotsinsuomalaisen kulttuurityön taustalla.

Mielenkiintoiseksi keskustelun tekee se, että ruosulaisuutta ja suomalaisuutta hahmotetaan sekä pohjoismaisessa että yleismaailmallisessa valokeilassa. Rajat ja rajapyykit ovat kulttuuri- ja vähemmistökentällä liukuvaa tavaraa. Ehkäpä ruosulaisuus on todella

Satu Gröndahl

Mikä on Liekin linja? Perinteisesti lehti on esitellyt kirjallisuus- ja kulttuuritapahtumia, kirjoja, taiteilijoita ja musiikkielämää. Viime vuosina lehdessä on myös seurattu Ruotsin kieli- ja vähemmistöpolitiikan kehitystä. Onko syytä tuhlata painomustetta moiseen, vähemmistöpoliittista keskustelua kun tulee muualtakin tuutin täydeltä. Kirjallisuus ja kulttuuri ovat kuitenkin sidoksissa siihen ympäristöön ja yhteiskuntaan, missä ne elävät. Kun valtakielellä kirjoitetussa mediassa seurataan kulttuuripolitiikkaa ja muutakin politiikka, kukaan ei valita että kysymyksessä olisi median politisoituminen. Tällainen keskustelu kun nyt on muutenkin oleellinen osa kulttuurilehtien sisältöä.

Vähemmistökielisen median ja kirjallisuuden osaan kuuluu väistämättömästi se, että ne nähdään politisoituneina ilmiöinä. Ja miten muuten voisi ollakaan? Kun nuori göteborgilainen runoilija Robert Meriruoho kyselee haastattelussaan onko ruotsinsuomalaisuus kuihtumassa kokoon, hän osuu tietysti arkaan paikkaan. Jossain mättää jos nuoriso ei koe mitään yhteisyyttä edellisen sukupolven kulttuuririentojen kanssa. Vai mättääkö sittenkään? Eikö paremminkin ole sääntö kuin poikkeus että nuoret ottavat etäisyyttä vanhempaan polveen?

Nuorentuminen kulttuurikentällä näkyy uudentyyppisten yhdistysten perustamisessa. Uppsalan ruotsinsuomalaisten kieli- ja kulttuuriyhdistyksen tuore sihteeri Christina Laxström kertoo, että yhdistys haluaa panostaa uusiin toimintamuotoihin. Kolmen taiteilijan tapahtumasta Västeråsin Kaupunginkirjastossa raportoi Päivi Hällström, kun taas Asko Sole kertoo Finn-Kirjan toiminnasta.

Suomenruotsalaiset pohtivat tällä haavaa kielteisiä asenteita ruotsin kieleen Suomessa. Mårten Westö mainitsi taannoisessa Parnassossa, että hänellä itselläänkin on vähättälevä suhtautuminen äidinkieleensä. Epäilemätta joku Parnasson lukija pitää Westön esseetä kielipoliittisena kannanottona.

Raija Kangassalo puolestaan mainitsee Liekin haastattelussa, että asenteet suomen kieltä kohtaan ovat selvästi tulleet positiivisemmiksi Ruotsissa. Myös Paula Ehrnebo kirjaa suomen kieltä koskevia positiivisia trendejä Kielen päällä-kolumnissaan.

Leena Silfverberg puolestaan kyselee ovatko suomalaiset mörököllejä. Miten kokevat tämän kahdella kielellä vaikenevan kansan Suomessa asuvat ulkit eli ulkomaalaiset opiskelijat? Tässäpä joitain näytteitä Liekin linjanvedoista. Suomalaisuuden kuvat, kieli, kulttuuri ja vihaisten nuorten miesten mielipiteet ovat mielenkiintoisia asioita. Politiikkaako?

Uusi vuosikymmen on käsillä. Onko täkäläisellä kulttuuririntamalla tapahtumassa mitään uutta? Kohta Liekki on tulossa 35 vuoden ikään. Kolme ja puoli vuosikymmentä on pitkä aika kulttuurilehdelle. Suunnilleen Liekki-lehden ikäinen on toisen polven ruotsinsuomalainen Marjut Markkanen, jolla on nuoresta iästään huolimatta varsin hyvin käyntiin lähtenyt kääntäjän ura. Hän on mm. ruotsintanut kirjailija Leena Lehtolaista. Liekki haastatteli Markkasta ja kyseli hänen käsityksiään kääntämisestä ja identiteetistä.

Viime vuosi meni 1809 merkkivuoden juhlinnassa. Liekki haastatteli Tukholman läänin maaherraa Per Unckelia. Vuonna 2010 astui myös voimaan uusi vähemmistökielilaki. Strategian tarkoituksena on vahvistaa Ruotsin vähemmistöjen valtaa ja vaikutusmahdollisuuksia. Per Unckelin mukaan Ruotsin merkkivuoden tapahtumat oli menestys.
Helmikuussa ilmestyi Asko Sahlbergin uusi romaani He. Kirja sivuaa myös Ruotsin merkkivuotta. Voi sanoa, että vuoden 1809 poliittiset asetelmat ovat muuttaneet pohjalaiseen maalaistaloon. Asko Sahlberg kirjoittaa myös tämän Liekin Kielen päällä –palstan jonka nimi on ”Ulkosuomalainen strategia”. Hän kyseenalaistaa Suomessa olevia käsityksiä kirjojensa epämoderniudesta. Hän sanoo olevansa traditionalisti. Hänelle kirjallisuus ei ole muotivirtausten perässä juoksemista vaan hän haluaa noudattaa sekä suomalaisen että kansainvälisen kirjallisuuden parhaita perinteitä. Sahlberg kirjoittaa myös siitä millaista on olla kirjailija vieraassa kieliympäristössä.

Susanna Alakosken uusi kirja Håpas du trifs bra i fengelset ilmestyi helmikuussa. Alakosken esikoisromaani Sikalat oli valtaisa menestys. Ehkä ruotsalaisten on vaikea suhtautua objektiivisesti siirtolaistaustaisten kirjailijoiden teoksiin. Esimerkiksi Helsingin Sanomien kirjallisuuskriitikko Oscar Rossi tuo esiin toisenlaisen näkökulman. Hän kirjoittaa Hesarissa 21. helmikuuta otsikolla ”Suomalaisten rappio jatkuu Ruotsissa” siitä, että Alakosken kirjat ovat teemoiltaan tärkeitä mutta kirjallisuutena ne eivät häikäise. Hänen mukaansa esimerkiksi Alakosken uusi kirja muistuttaa luentoa tai puheenvuoroa mutta se ei toimi kaunokirjallisuutena. On ehkä niin, että ruotsalaiset tuntevat myötätuntoa ja huonoa omaatuntoa, suomalaiset näkevät kirjalliset puutteet ja peräävät vastuuta Ruotsin valtiolta.

Uppsalan yliopiston kirjallisuuden professori Torsten Pettersson on myös kääntäjä. Hänellä on työn alla käännösvalikoima suomalaista klassista runoutta. Suomalaisen kaunokirjallisuuden syntyminen liittyi selkeänä osana kansallisvaltion syntyyn. Suomalaiseen runouteen modernismi tuli hyvin myöhään, vasta 1950-luvulla. Samaan aikaan kun modernismi oli tullut jo ruotsinkieliseen ja eurooppalaiseen runouteen, oli suomalainen runous vielä kiinni romantiikassa. Pettersson tuo myös esiin sen, mikä vaikutus internetillä on ollut kirjallisuuteen. Internetin uskottiin visualisoivan maailman. Mutta paradoksaalista on se että vaikka pitkien tekstikokonaisuuksien omaksuminen on heikentynyt, Harry Potterin ja Stieg Larssonin teosten kaltaiset tekstimassat elävät kukoistustaan.

Ruotsinsuomalainen arkisto on ollut olemassa jo 30 vuotta. Mutta arkistonhoitajan Erkki Vuonokarin mukaan arkisto on kuitenkin monelle melko tuntematon. Viime vuosina Arkisto on nostanut profiiliaan kehittämällä systeemejä, jotka mahdollistavat digitaalisen materiaalin vastaanottamisen. Tarkoituksena on saada ruotsinsuomalaisuutta koskeva materiaali kaikkien ulottuville.
Q-naiset on ruotsinsuomalainen naisista koostuva kirjoittajaryhmä. Ryhmään ovat kuuluneet samat jäsenet vuosien ajan. Eikä ryhmään haluta uusia jäseniä. Ryhmäläisillä on korkeat ambitiot, kirjoittaminen ei ole heille pelkkä harrastus vaan elämäntapa, jopa elämän ja kuoleman kysymys.

Maini Sorri on Uppsalassa asuva musiikin tekijä jolle Internet on avannut uusia mahdollisuuksia. Hän mainitsee Liekin tekemässä haastattelussa, kuinka hänen työolosuhteensa ovat muuttuneet sen jälkeen kun hän alkoi käyttää internetiä musiikkinsa markkinoimiseen. Monet lauluntekijät ympäri maailmaa ovat ottaneet häneen yhteyttä ja hänelle on avautunut uusia mahdollisuuksia musiikkinsa levittämiseen.
Göteborgilaisella kulttuurihenkilöllä Sinikka Rokalla on monia kiinnostuksen kohteita. Hän teki merkittävän kulttuurityön toimittamalla Länsi-Ruotsin kirjoittajayhdistyksen Loihi-lehteä. Liekki tapasi hänet ja kävi ilmi että Sinikka Rokka on monen alan tekijä.

Tämä vuosi on vierähtänyt 1809 Merkkivuoden tiimoilla. Liekki-lehti järjesti myös nuorille suunnatun kirjoituskilpailun, jonka voittivat borlängeläiset Natalie ja Anita Stenholm. Kun on puhe nuorista on luonnollista myös tarkastella millaiset ovat tulevien sukupolvien mahdollisuudet ylläpitää kaksikielisyyttään. Upplands Väsbyn ruotsinsuomalaisen koulun rehtori Markku Peura valottaa Liekki-lehden haastattelussa sitä, millaisessa tilanteessa ruotsinsuomalaiset koulut ovat tällä hetkellä.

Oppilasmäärät vähenevät vähenemistään. Suomenkielisten perheiden määrä on myös vähentynyt. Suomen kieli ei ole enää läheskään kaikkien ruotsinsuomalaisten perheiden aktiivinen kieli. Mikäli kehitys jatkuu, ei ruotsinsuomalaisten koulujen tulevaisuus näytä valoisalta. Markku Peura painottaa, että on tärkeää välittää informaatiota nuorille vanhemmille että he eivät ainakaan tiedon puutteen takia menettäisi mahdollisuutta siirtää suomen kieltä lapsilleen.

Meänkielen asema on myös uhattuna. Myös tornionjokilaaksolaisilla on edessään ylämäki, koska meänkieli ei sekään siirry enää automaattisesti uusille sukupolville. Toimittaja Maarit Turtiainen kirjoittaa Kielen päällä -palstalla, kuinka meänkieltä taitavien keski-ikä alkaa jo olla päälle neljänkymmenen. Ratkaisuna ongelmaan voisi olla kielipesätoiminta, jota Inarin saamelaiset ovat käyttäneet. Tällä menetelmällä on onnistettu säilyttämään lasten saamen kielen taitoa. Kuten Markku Peura mainitsee, monissa maissa käytetty kielikylpypedagogiikka on perinteisesti yksikieliseksi ymmärretyssä Ruotsissa hyvinkin tuntematon. Tilanne heijastaa 1800-luvun kansallisvaltion ideologiaa, joka yhä vaikuttaa ihmisten asenteisiin. Liekin Puheenvuorossa nuori oikeustieteen opiskelija Aino Gröndahl kirjoittaa kaksikielisestä identiteetistä. Hän esittää ajankohtaisen kaksikielisyyteen liittyvän kysymyksen: onko kahden kielen oppiminen ristiriitaista tai mahdotonta? Ja onko valittava suomalaisuuden tai ruotsalaisuuden väliltä. Eikö voi olla molempia?

Kirjalija Kjell Westöstä varmaan jokaisella on oma kuvansa. Suomalainen kirjallisuudentutkija Heidi Grönstrand kirjoittaa artikkelissaan siitä, kuinka Westön kirjoissa monet eri kielet elävät rinta rinnan: ruotsi, suomi, Helsingin slangi. Grönstrandin mukaan Westön kirjojen henkilöhahmot ovat harvoin yksikielisiä. Hänen kirjoissaan henkilöt sukkuloivat eri kielten välillä.

Kustantamo Fimafeng esitteli marraskuussa tuotantoaan Lövstabrukissa. Fimafeng-kustantamo julkaisee lasten ja nuorten kirjallisuutta suurilla ja pienillä pohjoismaisilla kielillä. Kustantamon ideana on monikielinen julkaisutoiminta. Tämä jos mikä edistää eri kulttuurien vuorovaikutusta! Satu Gröndahl kävi kustantamon järjestämässä tilaisuudessa tutustumassa kustantamoon. Kustantamon johtohahmo Birgitta Östlund kertoo kuinka Pohjoismaissa naapurikielten taitaminen on heikentynyt. Tilaisuudessa oli myös suomalainen kääntäjä Hannu Niklander, joka on suomentanut kustantamon kirjoja.

Iris Lundberg kävi jokasyksyisillä Göteborgin kirjamessuilla. Vuoden teemana oli Espanja. Mutta myös Suomi oli esillä Merkkivuoden kunniaksi. Myös kulttuurilehti Sheriffin ensimmäinen numero ilmestyi Kirjamessujen aikaan. Kulttuurijulkaisu Sheriffi on saanut runsaasti julkisuutta. Varmaan ihan oikeutetustikin. Mutta pitkässä juoksussa kulttuurilehden tekemisestä on glamour kaukana. Sen tietää jokainen joka on ollut remmissä mukana. Kun parrasvalot sammuvat alkaa arkinen työ.

Lopuksi kiitokset kaikille jotka ovat lukeneet tai avustaneet kulttuurilehti Liekkiä kuluneen vuoden aikana. Juha Knuutila

Loman jälkeen on hyvä käydä läpi kaikkea sitä mitä kesän aikana on tapahtunut. Olin saanut kutsun Mellerudiin heinäkuun lopussa, siellä oli kirjailija Asko Sahlbergin lisäksi joukko muita kulttuurin parissa työskenteleviä henkilöitä. Vaihdoimme ajatuksia kirjoittamisesta ja ruotsinsuomalaisesta kulttuurista. Matkan aikana kävi ilmi, etteivät asiat usein ole niin kuin itse kuvittelee.
Kun istuu autossa, on aikaa miettiä ja mieleeni tuli, että ruotsinsuomalaisen kulttuurin eri ilmentymät ovat maantieteellisesti todella hajallaan. Kuitenkin puhumme ruotsinsuomalaisesta kulttuurista jokseenkin yhtenäisenä ilmiönä. Onko itse asiassa muuta kuin suomen kieli, joka sitä yhdistää?

Kävin myös Västeråsissa katsomassa Teater Västmanlandin harjoituksia. Teatteri tekee näytelmäsovitusta Åsa Linderborgin romaanista Mig äger ingen. Kirja on ollut valtava menestys ja se käsittelee persoonallisella tavalla alkoholisoituvan isän ja hänen tyttärensä välistä suhdetta. Keskustelin näyttelijä Sannamari Patjaksen kanssa näytelmästä, joka oli vielä työn alla. Patjas kertoi ajatuksiaan sekä näytelmästä että ruotsalaisesta luokkayhteiskunnasta. Suomalaiset juuret omaavan on helppo samastua yhteiskunnan laitapuolen kulkijoihin.

Selma Green on toiminut puolitoista vuotta Suomen Instituutin kulttuurituottajana. Hän on palaamassa Suomeen. Green painottaa haastattelussaan, että taiteessa on aina kysymys yhden ihmisen ja teoksen välisestä kohtaamisesta. Sama pätee myös kulttuurien kohtaamiseen, yksilö kohtaa kulttuurin useimmiten toisen yksilön kautta. Myös Green kiinnitti huomiota siihen, että kuvamme homogeenisista kansakunnista ja kulttuureista on aikansa elänyt. Miksi siis nähdä ruotsinsuomalainen kulttuuri yhtenäisenä massana?

Tämän Liekin sisältö on kirjallisuuspainotteinen. Iris Lundberg haastattelee Kaino Ranénia, jolta ilmestyy piakkoin romaani Tähdet Kannaksen yllä. Ranénin uusi kirja poikkeaa aiheensa puolesta hänen edellisistä kirjoistaan – kysymyksessä on historiallinen romaani Kannaksen sodanaikaisista tapahtumista. Satu Gröndahl vieraili Kustannusosuuskunta Länsirannikon järjestämässä juhlassa Kokkolassa. Gröndahl kirjoittaa artikkelissaan Kirjallisuus ja epäkirjallisuus täälläkin paljon keskustelua herättäneistä kysymyksistä. Yksi niistä ajankohtaistui keväällä Kaisa Vilhuinen –palkinnon yhteydessä: Voiko ”hyvää” kirjallisuutta määritellä?

Toimittaja-kirjailija Maarit Turtiainen käväisi kirjakustantamo Gummeruksen kirjailijakoulussa, jonne hänet valittiin kahdeksan muun kirjailijantaimen kanssa tuhannen pyrkijän joukosta. Turtiainen kertoo päiväkirjamuotoisessa tekstissään kokemuksistaan. Vaikka muuta on väitetty myös kirjailijaksi voi opiskella, eikä vakava kirjoittaminen ole pelkkää jumalaista inspiraatiota vaan totista työtä.

Ruotsinsuomalaisen kulttuurin jatkumosta kertovat puolestaan Matti J. Korhosen haastattelu, Uuden teatterin keulahahmon Tuija Liitin teatteriartikkeli ja Anita Sällbergin pohdiskelut pitkän kääntäjäuran kokemuksista. Uunituore suomen kielen professori Leena Huss miettii puolestaan suomen kielen mahdollisuuksia säilyä tulevaisuudessakin osana Ruotsin monikielistä valtiota. Kielen säilymiseen vaikuttavat yksilöt, perheet ja yhteiskunta, mutta myös ja ehkä ennen kaikkea asenteet.

Vaikka ruotsinsuomalaisen kulttuurin laatua ja olemusta on syytä analysoida, on myös hyvä pitää mielessä, että se on vuosien mittaan kyennyt uudistumaan ja löytämään tuoreita linjauksia. Ehkäpä sitä on myös syytä ruveta hahmottamaan monipuolisemmista lähtökohdista kuin tähän asti on tehty.

Kolmas vuosi Liekki -lehden parissa on käynnistynyt. Paljon on tapahtunut tänä aikana. Kevään aikana on ollut monia kulttuuritapahtumia, joista on hyvä mainita Kaisa Vilhuinen –palkinto, Suomiartin Vuoden taiteilija –palkinto ja Ruotsinsuomalaisten nuorten liiton järjestämä nuorisotapahtuma Mer än Mumin.

Kaisa Vilhuinen –palkinto annettiin jo toisen kerran kirjailija Asko Sahlbergille. Kilpailun jaon yhdessä kävi ilmi, että olisi syytä erotella jyvät akanoista, sillä jotkut kilpailuun osallistuvat kirjailijat olivat ammattikirjailijoita, toiset harrastelijoita. Toisaalta nykyään kuka tahansa voi perustaa kustantamon ja julkaista kirjoja. Mutta on syytä myös muistaa, että kirjallisuus ei ole vain tekstiä paperilla vaan sen on noudatettava tiettyjä sääntöjä ja myös pyrittävä esteettiseen ilmaisuun. Monesti omakustanne tai pienkustantamon julkaisema teos ei ole laadullisesti samaa tasoa kuin vakiintuneiden kustannustalojen julkaisemat teokset. Olen selaillut vuosien aikana monia ruotsinsuomalaisia julkaisuja. Ja valitettavasti monetkaan niistä eivät ole laadullisesti korkeatasoisia. Monissa teoksissa on virheitä aina kielioppitasolta tekstin rakentumiseen saakka.

Kirjallisuus, joka kiinnosti parisenkymmentä vuotta sitten ei ehkä enää ole ajankohtaista. Kirjallisuudella on monia kilpailijoita kuten internet ja muu virtuaalinen maailma. Nykykirjallisuus on suunnattu paljolti kirjallisuutta harrastavalle keskiluokalle. Kirjailijat, kirjallisuuden kuluttajat ja kriitikot kuuluvat keskiluokkaan. Dekkari, jolla on ollut vankka lukijakuntansa, näyttää ehkä ainakin ruotsinsuomalaisten parissa olevan jo vanhakantainen kirjallisuuden laji.

Ruotsinsuomalaisten nuorten liitto järjesti nuorisotapahtuman Mer än Mumin. Tilaisuudessa esiteltiin ruotsinsuomalaista ja suomalaista nuorisokulttuuria. Vaikka tilaisuus ei ollut mikään suunnaton yleisömenestys, oli hyvä että tilaisuus järjestettiin. Ehkä jälkeenpäin on turhaa pohtia sitä, miksi tapahtuma ei kerännyt suuria kansanjoukkoja. Tämän tapahtuman jälkeen kukaan ei voi ainakaan sanoa, ettei olisi tarjolla mitään ruotsinsuomalaisille nuorille.

Suomiart jakoi toukokuussa Vuoden taiteilija 2009 –palkinnon, jonka sai Thelma Aulio-Paananen. Hän on syntynyt 1931 ja on todella hyvin menestynyt taiteilija. Thelma Aulio-Paananen voitti Vuoden taiteilija -palkinnon teoksellaan Söndagsbarn, Sunnuntailapsi. Samassa tilaisuudessa jaettiin myös yleisön suosikkipalkinto, jonka voitti Riitta Vainionpää.

Käsillä oleva Liekki sisältää monia juttuja taiteesta ja kulttuuritapahtumista. Lehdessä on myös viime vuonna perustetut palstat Kielen päällä ja Puheenvuoro. Kielineuvostossa työskentelevä Hannele Ennab kirjoittaa nostalgiaa ja muuttunutta suomen kieltä käsittelevässä Kielen päällä -palstallaan siitä, kuinka maailma on muuttunut. Ihmiset juoksevat nykyään äärimmäisten elämysten perässä jopa kesälomalla. Toista oli ennen vanhaan, kun elämyksen kokemiseen riitti ulkomaisten autojen rekisterikylttien katseleminen!

Sarjakuva on nykyään vaativa ja kokemuksellinen taiteen muoto, jota ei ole sidottu mihinkään sääntöihin, kirjoittaa Tukholman Kulttuuritalon Sarjakuvakirjasto-Serieteketin johtaja Kristiina Kolehmainen Puheenvuorossaan. Sarjakuvassa yhdistyy sekä kuva että teksti. Kristiina Kolehmainen kirjoittaa myös sarjakuvanäyttelyistä ja työstään sarjakuvan parissa.

Kesän aikana on tulossa mielenkiintoisia kulttuuritapahtumia. Kirjoittamista harrastaville on taas vuorossa Kungälvin perinteinen kirjoittajakurssi, jota vetävät Asko Sahlberg ja Kaarlo Voionmaa. Loppukesästä voi osallistua myös joka kesä pidettävään Axevallan kesä –tapahtumaan. Hyvää kesää kaikille Liekin lukijoille.
Juha Knuutila

Miehen rooli on muuttunut paljon viimeisten vuosikymmenten aikana. Suomalaisen miehen rooliin on kuulunut paljon negatiivisia ominaisuuksia, jotka ovat kulkeneet polvesta polveen. Ulkoinen vahvuus ja kehokulttuuriin keskittyminen on johtanut siihen, että mies ei ole tietoinen omasta haavoittuvuudestaan eikä ole kyennyt sopeutumaan nykyajan mieheyden haasteisiin. Nykyään monet miehet työskentelevät aloilla, joissa vaaditaan muutakin kuin pelkkää ruumiillista vahvuutta. On tosiasia, että nykymiehen on oltava monipuolisempi kuin esi-isänsä. Mutta jokainen mies olkoon vapaa päättämään, millainen on hänen mieheytensä. Tutkija Jari Kuosmanenkin on tullut siihen johtopäätökseen, että pehmomies selviää rooliristiriidoissaan paremmin kuin ns. perinteinen miehekäs mies. Pehmomies on liikkuva roolissaan ja voi käyttää tee-se-itse-menetelmää rakentaessaan mieskuvaansa.

Jari Kuosmanen kertoo haastattelussaan, että miehillä on paljon tunteita mutta ”mies ei pysty kanalisoimaan niitä oikeaan suuntaan”. Jari Kuosmanen on tehnyt tutkimuksen suomalaisen miehen ammattiurista Ruotsissa. Miehen ja naisen erilaisuutta on pohdittu paljon. Usein sanotaan, että siinä missä että mies on ongelmien ratkaisija, nainen puolestaan puhuu ongelmistaan ja selvittää tilannetta verbaalisesti. Väitetään myös, että miesten ja naisten tavoissa nähdä asiat on melkoinen vastakkainasettelu.

Jarmo Lainio on merkittävä ruotsinsuomalainen kulttuuripersoonallisuus. Hän kertoo puheenvuorossaan kuinka esimerkiksi suomen kieli tuntuu hänestä miehekkäämmältä, kun taas ruotsin kielellä puhuminen on heleämpää ja vaikuttaa ”naisellisemmalta”. Hän joutui unohtamaan suomen kielen ympäristön negatiivisen suhtautumisen vuoksi. Myöhemmin hän sai takaisin menetetyn suomen kielensä. Lainio kertoo myös siitä, että miehen malleja on useita ja että niihin vaikuttavat mm. koulutus ja ympäristö.

Markku Huovila on piirtäjä, joka on tuttu monille ruotsinsuomalaisille. Viime syksynä hän voitti Helsingin Sanomien pilapiirtäjä -kilpailun. Haastattelimme häntä ja tiedustelimme hänen ajatuksiaan taiteesta ja mieheydestä. Tapasin myös Christer Dalevindin, joka edustaa uutta monikansallista ruotsinsuomalaisuutta. Hän on kreikkalais-suomalainen nuori mies, joka hallitsee suomen kielen ja on tietoinen omasta identiteetistään.

Henriikka Leppäniemi voitti viime vuonna Mika Waltari –kilpailun. Finnkirja on julkaissut hänen esikoisromaaninsa, Asuinpaikka: naimaton. Leppäniemen kirjassa ei näy se olemisen raskaus, joka on ollut monen ruotsinsuomalaisen kirjoittajan brändinä. Ilmeisesti elämme muutoksen aikaa. Ehkä myös ruotsinsuomalaisuuden kuva tulee muuttumaan. Olisihan mukavaa tulevaisuudessa avata jokin suomalainen lehti, jossa ruotsinsuomalaisuutta kuvattaisiin muullakin tavoin kuin anekdoottina jostain kaverista, joka muutti Ruotsiin muttei päässyt Slussenia pidemmälle.

Valtion Kulttuurineuvosto jakaa tuotantotukea Ruotsissa ilmestyville kulttuurilehdille. Ilman tätä tukea moni kulttuurilehti ei olisi olemassa. Valtion Kulttuurineuvostolla on myös budjetissaan rahaa vähemmistökielisen kaunokirjallisuuden tukemiseen. Koska monet ruotsinsuomalaiset ovat peräänkuuluttaneet tietoa kansallisten vähemmistöjen kulttuurin tukimuodoista, julkaisemme asiasta vastaavan virkailijan Heli Hirschin haastattelun.

Tänä vuonna on myös Suomen Ruotsista irrottautumisen juhlavuosi. Jo edellisessä Liekissä oli ilmoitus nuorille suunnatusta kirjoituskilpailusta, jonka aikarajaa on siirretty 31. elokuuta 2009. Toivottavasti mahdollisimman moni nuori ottaa osaa kilpailuun.