Suomessa on usein porua ruotsin kielestä. Keskustelua käydään kouluruotsin pakollisuudesta tai vapaaehtoisuudesta, sopivasta opiskelun aloittamisajankohdasta ja virkamiesruotsista. Poliittisessa keskustelussa pakkoruotsi on lyöäase. Termi on tarkoitettu provosoimaan.

Henkilökohtaisia kokemuksia
Kun menin 10-vuotiaana oppikouluun, ruotsia alettiin opiskella ensimmäisellä luokalla. Todistuksessa luki ”toinen kotimainen kieli”. Nimitys jäi meille oppilaille arvoitukseksi. Tämä oli sen ajan pedagoginen virhe. Lapsena ihmettelin, että isoisäni nimi oli ollut Grönroos. Hän oli lähtöisin Johanssonin torpasta – melkein kuin Ruotsista... Muuan naapuri oli nimeltään Seekäruusi. Perheemme kiisteli nimen kirjoitusasusta joka joulu, kun sinne piti lähettää joulukortti. Asianomaiset itse opastivat, että nimi kirjoitetaan Segerroos.

Kiinnostavalta kuulosti myös sukuni etunimistö. Kuolemanilmoituksissa oli sellaisia nimiä kuin Maria Lovisa, Gustaf Adolf, Johan Fredrik, Ida Karolina.Nimet olivat eksoottisia ja melkein harmitti, että KarlViktorina syntynyt isoisä kuoli ihan tavallisena Kalle Vihtorina.Ruotsin siltaa tarvitaan

Ruotsi oli lähellä, Ruotsi oli lähellä, mutta kuitenkin verhon takana. Kouluruotsi auttoi ymmärtämään omaa taustaa ja antoi umpisilmäiselle fennofiilille mahdollisuuden lähteä työhön Pohjoismaihin. Tanskassa olin hyvin yksinäinen ”indfødt lektor”. Kun tiedekunnassa esitettiin suomen ja unkarin yhdistämistä, selitin kouluruotsillani, että ovathan ne sukukieliä, yhtä läheisiä kuin persia ja tanska. Kukaan ei uskonut minua, mutta suomi säilyi omana oppiaineenaan.

Norjassa sain todeta, että kuva Suomesta on kovin ”pekkamainen”, kiitos tv-draamojen. Aftenpostenin erään jutun mukaan Suomessa eletään samanlaisessa köyhyydessä kuin 100 vuotta sitten. Harva suomalainen tuntee isänsä. Äidit ovat henkisesti jälkeenjääneitä. Lisääntymismenetelmänä ovat raiskaukset. Viina virtaa. Silloin tapetaan se vanhemmista, joka sattuu olemaan lähempänä.

Joitakin suomalaisia juttu närkästytti. Minä luin sen pyyntönä saada monipuolisempi kuva naapurimaasta. Monipuolisemman kuvan välittyminen ei onnistu ilman ruotsintaitoisia välittäjiä. Ruotsi on ollut suomalaisen kirjallisuudenkin kieli muille markkinoille.

Suomalainen paradoksi
Pohjoismaisuus on suomalaisille tärkeämpi asia kuin muille Pohjolan kansoille. Muissa Pohjoismaissa tullaan toimeen ilman suomen kieltä, joskaan ei ilman Suomea. Ruotsikaan ei voisi ajaa armeijaansa alas sitä vauhtia kuin se nyt tekee, ellei Suomea olisi. Mutta jos Suomella ei olisi paljon siteitä muuhun Pohjolaan – mihin sitten?

Idän suunta on arvoitus, vaikka niinkin on sanottu, että Bysantin raja menee pitkin Päijännettä. Venäläisen kirjallisuuden suurkuluttajia olemme olleet aina.Hannu Salama jakoi nuorena ihmiset kahteen ryhmään: Dostojevskista kiinnostuneet ja muut.

Minäkin, satakuntalainen, saan väristyksiä kulkiessani Vienan Karjalassa, vaikka väristykseni johtunevat Elias Lönnrotista ja Arhippa Perttusesta. Mutta ikinä en näe rajan itäpuolella läpi sillä tavalla kuin rajan länsipuolella. Idässä haastelen mummojen kanssa suomea ja ymmärrämme toisiamme konkreettisissa asioissa. Lännessä hyödynnän pakkoruotsiani ja löydän ajatusyhteyden hyvinkin abstrakteissa asioissa. Siinä on suomalainen paradoksi!

Yhtä ja samaa
Talvella 2010 pohdiskelin yhteistä kulttuuriamme Uppsalan senioriyliopistossa aiheena ”De nationella självbildernas dilemma. Finns dom?” Tuntui, että olisin voinut puhua pitkään – niin paljon on yhteistä. Kielikuvamme, sananlaskumme, vertauksemme ovat samoja. Kansalliset ideaalit, arvot ja normit ovat samoja.

Olen aina tuntenut tuttuutta lukiessani Sven Delblancin tuotantoa. Sieltä näen, miten ”Den blomstertid nu kommer” on kaikunut Pohjanlahden molemmin puolin. Palsamit ja annansilmät ovat kukkineet mökkien ikkunoilla. Vyössä heiluva tuppipuukko on ollut pojan askel miehuutta kohti. Kotikirkkoni, Ulvilan keskiaikainen kirkko, on upplantilaisten mestarien tekoa.

Impivaaraan vai ei
Kielentutkijat tietävät, että eräissä asiateksteissä noin 70 % sanastosta on germaanista perua. Kaikkeen viestintäämme laahautuu mukaan läntinen perintö, ellemme lähde sille linjalle, jonka saksalaissyntyinen kirjailija Roman Schatz on heittänyt vaihtoehdoksi: aletaan syödä vain suomalaisia banaaneja... Ahdistava ajatus, mutta tietysti Impivaaran ikävä on osa meitä. Se selittää Aleksis Kivenkinpysyvää suosiota. Johan Wreden mukaan suomalaisten lisäksi vain ruotsalaisilla on edellytyksiä tajuta jotain Kiven mentaliteetista.

Uppsalan-luennollani kuulin, että ruotsalaisissa kouluissa luettiin talvisodan aikana Maamme-laulua suomeksi. Ella Eronen kävi esiintymässä Tukholman stadionilla. ”Finlands sak är vår” -asenne läpäisi koko kansan, ja olihan talvisodassa vapaaehtoisiakin noin 5000. Ehdin vielä 1990-luvulla haastetella yhtä heistä, Carl-Erik af Geijerstamia. Suomi olisi toivonut enemmänkin apua, mutta kansalliset edut eivät aina lankea yksiin naapurin kansallisten etujen kanssa. Auttamistahtoa ei tavallisilta ruotsalaisilta kuitenkaan puuttunut.

Pohjola ainoa mahdollisuus
Pohjola-Nordenin slogan kuuluu: ”Pohjola on parasta Eurooppaa.” Ilman ruotsin taitoa tuo slogan on sanahelinää. Pohjolan kansallisiin kieliin verrattuna englanti on meille historiaton kieli. Ruotsalaiset, tanskalaiset ja norjalaiset eivät ryhdy koskaan sankoin joukoin opiskelemaan suomea, mutta meille jo historiastamme tuttu ruotsi avaa väyliä koko Pohjolaan.

Jos Suomen koulujärjestelmästä poistetaan pakollinen ruotsin opetus, tulevaisuuden suomalaisturistit tarpovat Tukholmassa samalla tavalla sormi suussa kuin minä Pietarissa. Mikä lieneekään tuo ”Östkötakatan”? Itse häviämme tämmöisessä kaupassa eniten.

Vanhana opettajana tiedän, miten helposti kielteiset asenteet leviävät. Kun murrosikäiset nuoret ovat riittävän monta kertaa kuulleet, että ruotsi on turhaa, ei opiskelu maistu. Pedagogien pitää ymmärtää, etteivät tuputa kaikille agenttipartisiippia. Opetussuunnitelmat eivät ole kiveen hakattuja laintauluja, vaan muutettavissa. Asiatieto naapurimaista kiinnostaa ja johtaa myös kielen ja kulttuurin harrastukseen. Tampereella Ikean hauskat, kaksikieliset kuulutukset ovat jo saaneet aikaan pienen asennemuutoksen.

Suomelle Pohjola on silloinkin tärkein viitekehys, kun ajatellaan tulevia ympäristöpoliittisia ratkaisuja. Ympäristötuhot eivät tunne kieli- eivätkä muitakaan rajoja, mutta niiden torjumiseen tarvitaan kaikkien kansalaispiirien vuorovaikutusta. Se onnistuu parhaiten kansallisilla kielillä. Eläköön ruotsi!

Maijaliisa Mattila
Kirjoittaja on toiminut suomen kielen lehtorina Suomessa, Tanskassa, Ruotsissa ja Norjassa. (Uppsalan yliopistossa 1979–1991)

Jokainen savon kielen taitoinen tietää, että huttu pitää miehen (ja naisenkin) tiellä, ihan siinä kuin leipä. Se on kunnon jauhopuuroa ja täyttää vatsan. Vaan miten käy, jos tarjoomukset vaikuttavat höttöisiltä, joskus akanaisiltaki

Minulla on epäilys, että esimerkiksi sosiaalidemokraattisen puolueen nykyiseen kriisiin on osasyyllisenä kielihöttö. Protestipuolueilta ei odotetakaan jämptiä kieltä, mutta kun perinteisetkin puolueet lipsuvat milloin hartauspuhetyyliin, milloin vanhanaikaiseen agitaatioon, usein myös tyhjän myllyn pyöritykseen, ollaan hukassa. Olen vanhalta ammatiltani reunamerkintöjen tekijä (opettaja siis), ja yksi yleisimpiä merkintöjäni vuosikymmenten varrella taisi olla vaatimus sanonnan selventämisestä. Samaa tekisi mieli kirjoittaa semmoisten poliittisten puheiden marginaaleihin, joissa esitellään "aidosti uusia toimenpiteitä", joissa "työ ja työllisyys asetetaan politiikan keskiöön", joissa kerrotaan "upeista" ehdokkaista, "fantastisista" päätöksistä, "infran eteenpäin etenemisestä" ja tuhannesta muusta "täsmäelvytyksestä".

George Orwell kirjoitti aikoinaan tämmöisestä kielen sisältäpäin mädättämisestä, ja tuntuu siltä, että kehitys on saattanut olla hurjempaa kuin hän osasi edes pelätä. Nyt mitä tahansa "kohennetaan ja kohdistetaan", mikä tahansa "heijastuu kansainväliseen kilpailukykyymme", "vaarantaa hyvinvointiyhteiskunnan", "mahdollistaa hyvinvointipalvelujen ylläpitämisen", "toteutuu eruspalvelurakenteita unohtamatta", "ottaa huomioon pitkän aikavälin kehityspanostukset" ja niin edelleen.

Erno Paasilinna äksyili joskus, että "kun peruskieli heikentyy ja syrjäytyy, menetetään koko ajan jotakin hyvin tärkeätä, jota ei voi saada takaisin ostamalla eikä anomalla: demokratiaa, kansanvaltaa, itsenäisyyttä". Ei hän suotta äksyillyt. Höttöiseksi käynyt kieli passivoi ihmiset, koska se häivyttää merkitykset. Ei kukaan jaksa loputtomasti kysyä ja ihmetellä, kun ei ymmärrä äidinkielistä puhetta. Suomessa Kela on saanut palkinnon kielensä selventämisestä, mutta esimerkiksi Verohallinnolla ja Eläketurvakeskuksella on paljon perkaamatonta sarkaa. Olen itsekin saanut sen tuta. Suomen kielen taitoni ei riittänyt esimerkiksi sen ymmärtämiseen, että "vapaakirja" on yhtä kuin päättyneestä työsuhteesta ja yritystoiminnasta karttunut eläkeoikeus!

Maailmassa on puhuttu monilla foorumeilla kielen riistosta, jota pidetään rajuna loukkauksena. On aika ovelaa, että siihen päästään myös äidinkielen sisällä. Kielellinen sumutus tuo mukanaan aimo annoksen yhteiskunnallista eriarvoisuutta – lopulta myös läpinäkymättömän, epädemokraattisen yhteiskunnan. Isossa kirjassa sanotaan, että leipää huudamme, kiviä annetaan. Onkohan nykytilanne sellainen, että huttua huudamme, mutta höttöä saadaan?

Käsi sydämelle ruosu, eikö olekin niin, että ruotsinsuomalaisuudesta on tullut savusauna, jonka lauteilla on vain rajoitetusti tilaa? Sisäänpäin lämpiävä kollektiivi, joka jakaa aatteesi ja arvosi, kaipuusi ja häpeäsi? Miten on lastesi laita, ruosu? Onko heille tilaa savusaunassa? Tai niille, joilla on toiset aatteet, arvot, kaipuut ja häpeät?

Jag är en svensktalande finne, huomautti Jörn Donner vuosi sitten Göteborgin kirjamessuilla. Kaikkihan sen tietää, että hän on finlandssvensk, suomenruotsalainen. Sanojen taakse voi tietysti kätkeytyä sekä kieli-, kulttuuri- että puoluepolitiikkaa, tai silkkaa provokaatiota, mutta niin hän nyt kuitenkin sanoi.

Donnerin toteamus innosti miettimään myös omaa minäkuvaani, sekä yksilö- että ryhmätasolla. Miten oikeastaan määrittelen itseni ja identiteettini täällä Ruotsissa? Minuuteni ei tietenkään ole staattista, vaan vaihtelee sen mukaan, mikä osa minua on esillä tai äänessä. Suomessa olen pohjalainen, Tukholmassa göteborgilainen, maailmalla eurooppalainen tai pohjoismaalainen. Naisverkostossani edustan ammattiani, terveyskeskuksessa viimeksi käydessäni rokotettavia. Joskus löydän itseni ikälokerosta. Kun seuraan televisiosta joulurauhan julistusta Suomen Turusta, pingahdan sohvalta seisomaan Maamme-laulun alkaessa, eli silloin ovat pinnalla isänmaa ja äidinkieli.

Mutta hetkinen, kuka identiteettini oikeastaan määrittelee, minä itse vai joku muu? Finnjävel – tuskin itse käytän tuota ilmaisua itsestäni. Tai Har du kniv i väskan, hahaha kertoo enemmän sanojen lausujasta kuin minusta.

Kuka määrittelee ruosun?

Ympäristö? Ruosu itse? Olenko minä ruosu? Riittääkö ruosuksi tulemiseen 30 vuoden oles kelu maassa? Vai olenko "vain" Ruotsissa asuva suomalainen?
(Pari lapsuusaikojeni leikkikaveria oli isäni mukaan ulkokuntalaisia, sillä heidän vanhempansa eivät olleet syntyjään pohjalaisia, saatikka sitten kotikyläläisiä.)

Onko ruosu kuin paperista tehty vaate, jonka valtaväestö taittaa päälleni? Olenko siis suomalainen paperinukke? Tai, ve och fasa, minne fantasiani karkaakaan: olemmeko suomalainen paperinukkearkki? Vahvistaako ruosu itsekin taitettavia pidikkeitä, täydentääkö värejä ja muotoja toisten hänelle leikkaamaan kaapuun?

Edustaako Alakosken sikalanväki ruosuja? Aukusti-palkinnon mukaan kaiketikin. Sikalasta en kyllä itseäni tunnista, en sitten hakemallakaan. En toki kiellä sellaista todellisuutta, mutta ruosun kaavoittamiseen tarvitaan laajempi kuvamallisto.

Joskus rennolla mielellä ollessani rajaan ruosun Suomesta sodan jälkeen Ruotsiin muuttaneeksi työvoimasiirtolaiseksi. Vermlannin metsäsuomalaisethan muuttivat oman maansa sisällä ja tornionjokilaaksolaiset eivät muuttaneet mihinkään, uusi raja vain jakoi väen kahteen leiriin. Sotalapset eivät ole siirtolaisia, he ovat sotalapsia.

Kaikki kunnia Suomesta tulleille työvoimasiirtolaisille! Heidän hartiavoimillaan kansankotia rakennettiin. Missä työ, siellä elämä. Harvoin he tulivat jäädäkseen. Maailma kuitenkin muuttuu; moni on Suomenlaivoilla yrittänyt purkaa mykkää ikäväänsä.

Kansainvälistymisen ohella muuttoliike jatkuu myös Ruotsin ja Suomen välillä. Ovatko Ruotsissa opiskelevat suomalaiset ruosuja?

Ovatko Ruotsissa työkomennuksella olevat tai muuten täällä pätkätöitä tekevät ruosuja?
Ovatko Ruotsiin muuttaneet suomenruotsalaiset ruosuja?

Koti-Suomen kouluissa meistä kitkettiin aikoinaan murre kuin rikkaruoho.
Toisista se irtosi helposti, toisista ei koskaan. Murteeton voi toisaalta kivuttomasti sulautua opiskelupaikkakunnalla yleiskieltä puhuviin. Maalaisuus paistoi läpi korkeintaan tyylistä tai tyhmyydestä. Ennen suomalaisuus merkitsi Ruotsissa takapajuisuutta. Eikä se vain näkynyt, vaan se myös kuului; murteen sijaan
oli tullut kielivaje, kansakoulupohjalta tänne tulleilla kun ei ollut
edes pakkoruotsia taskussa.

Veitsenterällä
Pullo, puukko ja perkele. Klassinen pikamääritelmä ruosusta kytee pinnan alla sitkeästi, vaikka tilalle on noussut korvaavia erisnimiä kuten Markoolio, Tuulikki-piispa ja Helsinki-tule-mut-hakemaan-
Anna. Uusi sukupolvi haastaa, hamuaa tilaa itselleen. Sen veitsen pitää terävänä omista ja menneiden polvien kuumankuivista
kyynelistä timantinkovaksi puristettu teroitin.

Suomalaisuus on ollut aikojen alusta kieli- ja sivistysliike. Sitä voisi ruosulaisuuskin olla. Suomalaisuus määriteltiin aikoinaan sen mukaan, keitä emme olleet (ruotsalaisia, venäläisiä). Keitä me
Ruotsissa asuvat suomalaiset emme ole? Keiksi emme halua tulla? Milloin tunnen olevani ruosu? Onko persoonallisuuteni laajentunut Ruotsissa asuessani? Mistä ruosulaisuuden tunnistaa? Mitä
se itse kullekin merkitsee? Onko meillä sille jotakin annettavaa? Tästä vain talkoohengessä laajapohjaista ruosuidentiteettiä rakentamaan.

Teksti:Heli van der Valk
Kuva: Miriam van der Valk

Kirjailija sen tietää: totuuden kuulee imeväisten ja kriitikoiden suusta. Muuan suomalainen kirjallisuuskriitikko luonnehti hiljattain minun kaunokirjallista tyyliäni vanhanaikaiseksi. Se tarkoittaa, että sanataiteeni on ajastaan jäänyttä, epämodernia, arkaaista, kömpelöä, tylsää.

Niin se varmasti kyseisen kriitikon näkökulmasta onkin. Niin se toivottavasti on: kammoan tuskin mitään niin paljon kuin sortumista nykytrendien vietäväksi. Niin sen myös luonnollisesti tulee olla: kaunokirjalliset esikuvani ovat vanhentuneita. Keskeisen sankarini William Faulknerin teokset, ne jotka minuun ovat pysyvän vaikutuksen tehneet, suomensivat Kai Kaila, Alex Matson ja Paavo Lehtonen vuosikymmeniä sitten.

Sieltä löytyy ihailemani suomen kieli. Johtopäätös: olen muinaisjäänne, dinosaurus, unohdukseen tuomittavaksi sopiva höppänä. En suo silti kenellekään tilaisuutta vahingoniloon. Minä viihdyn mainiosti höppänänä. Sitä paitsi selitän epämoderniuteni itselleni siten, että tavoitteeni on koko kirjailijan urani ajan ollut vaalia suomenkielisen sanataiteen (siis myös taitavien suomennosten) parhaita perinteitä. Omalla tavallani, toivottavasti tuoreella tavalla, ehkä epäonnistuen, mutta vaalien yhtä kaikki.

Mainitsemani kriitikon mielestä minä lainaan vanhentuneesta kirjallisuudesta arkaaisia ilmaisuja. Niinkin asian voi nähdä. Minä pidän sitä vaalimisena. Toiset ovat sortajia ja murtajia, toiset vaalijoita. Toki myös vallankumouksellisen sädekehä kirjailijaa pukee, mutta minua kiehtoo ja ihastuttaa perinne. Olen myös sitä mieltä, ettei suomen kieli kaunokirjallisuuden välineenä suinkaan elä nykyään kukoistuskautta. Nykyisin ihailtu ja pitkälti legitimoitu kirjallisuuden kieli on nähdäkseni usein mielikuvituksetonta ja persoonatonta. Nähdäkseni hyvän kirjallisuuden ei tarvitse olla persoonatonta. Se voi olla tiukkaa minimalismia tai renessanssimaisen rönsyilevää ilmaisua, mutta omaehtoista se saisi mielellään olla.

Suomalaisen nykykirjallisuuden suosikkini täyttävät juuri tämän ehdon: heidät tunnistaa heidän tekstistään.

Mistä asenteeni sitten johtuu? Ei kai vain siitä, että olen asunut vuodesta 1996 Ruotsissa ja että kaikki teokseni on kirjoitettu tässä maassa? Olenko niin ruotsalaistunut, ettei minusta ole arvostamaan aikamme suomalaista kaunokirjallisuutta? Olenko paennut siirtolaisuuteen kuin linnoitukseen, jonka muurien toivon suojaavan minua niiden ulkopuolella riehuvalta rutolta?

Pitäisikö minut toimittaa pikaisesti hoitoon? Minut tuntevien mielestä pitäisi, mutta se ei liity mitenkään kirjallisuuteen. Minulla on vain yleisesti vintti täynnä lepakoita.

Eikä sekään käsittääkseni johdu siirtolaisuudesta; perässäni juostiin lepositeiden ja pakkopaitojen kanssa jo vanhassa koto-Suomessa. Sen sijaan tapaani tehdä kaunokirjallisuutta muuttoni Ruotsiin on epäilemättä vaikuttanut. Kirjoittajan identiteettini on vahvistunut täällä. Piakkoin sen jälkeen, kun olin tähän maahan ja uuteen kielimiljööseen sopeutunut, havaitsin sisälläni kasvavan vapauden tunteen. Olin kyllin etäällä Suomen kirjallisesta elämästä, olin onnekkaasti siitä sivussa. Minun ei tarvinnut piitata siitä. En lukenut vuosiin uutta suomalaista kirjallisuutta. Aloin vihdoin kirjoittaa juuri niin kuin kirjoittaa halusin.

Kohtaamme siirtolaisuuden elähdyttävän vaikutuksen: vieras kieliympäristö vahvistaa suhdetta kieleen. Se vahvistaa suhdetta omaan kieleen. Samalla se vahvistaa, ainakin minun tapauksessani, kirjoittajan uskaliaisuutta. Ei tosin sillä, että väittäisin nykyisellänikään olevani erityisen uskalias, vain uskaliaampi.

Tilanteeseen liittyvä psykologia on arkista: istut kirjoittamassa esikoisteostasi, mutta et kirjoita sitä ruotsalaisille naapureillesi. Jos teos ilmestyy, sen kritiikkiä ei julkaista Göteborgs-Postenissa. Sosiaalitoimistossa ei tulla pyytämään nimikirjoitustasi eikä kerrostalon käytäväsiivooja pyörry ihastuksesta, jos näkee sinut roskapussia viemässä.

Olet sisällä kielessä, mutta maantieteellisesti vapaa. Samalla sinua ympäröi kiehtova, sinulle vielä vieras ja siten uusi kieli. Asut yhdessä kielessä ja hivuttaudut sisälle toiseen. Elämäsi on mallillaan. Enää ei puutu kuin kukkaruukullinen rahaa ja kaksikymppinen nymfomaani.

On tärkeää huomata, että kaunokirjallisuuden kielessä on aina kysymys strategiasta. Siitä ei kirjailija pääse. Ja taktiikka on yksi asia, strategia toinen. Taktiikka toteutuu juonen ja henkilökuvauksen yksityiskohdissa, strategia pohjustaa teoksen ja laajemmin ottaen kirjailijan uran.

Kieli on strategian osa, ei pelkästään sen väline. Osittain siksi omaäänisyyden vaatimusta toistellaan kirjallisessa elämässä kuin parastakin mantraa. Muistaa tulee, että omaäänisyys on enemmän kuin teoksen tekstuuri, enemmän kuin kirjailijan kieli: se syntyy myös struktuurista ja teemasta, teosten aspektitasosta. Jos kirjailija lähestyy elämää poikkeuslaatuisella tavalla ja tulee myös kuvanneeksi sitä ainutlaatuisin keinoin, häntä sopii nimitellä omaääniseksi. Hyvässä tai pahassa, Suomessa näemmä usein (joskaan ei onneksi aina) paradoksisesti pahassa.

Strategiasta puhutaan ennen kaikkea sodan yhteydessä. Ja sodassa ja kirjallisuudessa on kaikki sallittua. Niinpä minua eivät ole rajoittaneet minkäänlaiset estot, kun olen tutkiskellut ruotsalaista kaunokirjallisuutta ja sen kieltä nähdäkseni, olisiko siitä salakuljetettavissa jotakin minuun omaan, suomenkieliseen ilmaisuuni.

Pitkin hampain olen pyrkinyt silti välttämään ilmeisiä svetisismejä. Niiden välttämistä nimittäin Suomessa vaaditaan. Tämä vaatimus on mielestäni sinänsä järjetön, sillä mielestäni ruotsinsuomalaisen kirjailijan tekstissä suorastaan pitäisi näkyä ruotsin kielen vaikutus.

Useimmille suomalaisille kriitikoille suomen kieli (kieli tässä ja nyt) kaikkine rakenteineen ja ilmaisuineen on kuitenkin loukkaamaton ja pyhä. He eivät tule ajatelleeksi, että kieli on syntynyt ja kehittynyt monien vieraiden kielten alituisten vaikutusten paineessa ja että toiset kielet vaikuttavat suomen kieleen kaiken aikaa.

Siksi ruotsinkieliset vaikutteet suomeksi tehdyssä kaunokirjallisuudessa eivät välttämättä sotisi perinteiden vaalimisen lähtökohtaa vastaan. Sitä paitsi suomen kirjakielen syntyyn vaikuttivat aikoinaan tietääkseni ennen kaikkea ruotsi, saksa ja latina. Näistä kielistä löytyvät siten suomen kielen varhaiset perinteet.

Ei sillä, että tämä olisi minulle mikään sydämen asia. Ruotsin kieli ja sillä tehty kirjallisuus vaikuttavat auttamatta minuun, vaikken tietoisesti niistä innoitetta etsisikään. Ruotsalainen yhteiskunta, ruotsalainen kulttuuri, ruotsalainen ilmapiiri vaikuttavat minuun. Olen lähtemättömästi ja halukkaasti suomalainen, mutta vaikutuksille altis.

On mahdollista olla halukkaasti ulkosuomalainen. On mahdollista nauttia kahdesta kulttuurista, kahdesta kielestä. Ennen kaikkea on mahdollista tehdä omaa sanataidettaan peräänantamattoman autonomisesti, kaikista maailman riekkujista piittaamatta.

Kirjailijan työ ei edellytä onnistumista toisten, edes useimpien silmissä. Itse prosessi, rakkaus kieleen ja kirjallisuuteen, palkitsee ja riittää. Silloin ei tarvitse kukkaruukullista rahaa ja keski-ikäinen elämänkumppani on jopa enemmän kuin elämältä uskalsi toivoa.

Mitä he houraavat sen meänkielen puolesta, ihan turhia”, sanoo taksikuski Pajalassa kyydittäessään minua Meänkieli huomenaki -seminaariin. Hänen mielipiteensä näyttää olevan Tornionlaakson hiljaisen enemmistön kanta, sillä meänkieltä puhuu enää vanhempi sukupolvi, vain harva alle nelikymppinen.

Monen vuoden uutisointi pohjoisen hallintoalueen suomista oikeuksista ja kymmenistä projekteista kielen ja kulttuurin vahvistamiseksi oli kaiketi sumentanut todellisuuden tajuni, koska parin vuoden takainen ensi visiittini Pajalassa oli mahalasku. Kyllä minä tiesin, että Ruotsin hallinto oli passittanut meänkielen nurkkaan, mutta että se oli onnistunut siinä niin tehokkaasti, oli yllätys. Kenkäkaupassa saattoi kuulla lumi sanan ruotsin seasta, kunnantalossa kieli vaihdettiin mieluusti ruotsiin, ja keski-ikäinen naisporukkakin ravintolassa vain mausti ruotsinsa meänkielellä. Joten taksikuskin mielipide ei minua enää ihmetyttänyt.

Myös meänkieli -seminaarin aloitus oli kuvaavaa kielen asemalle. Meänkielen taitoinen politikko piti puheensa ruotsiksi, kun ei ollut tullut ajatelleeksi, että olisi voinut valmistella meänkielisen puheen. Tietyt asiat hoidetaan ruotsiksi ja tietyt meänkielellä, vanhasta muistista. Pajalan poliitikot ovat kyllä yrittäneet virallisella taholla nostaa meänkieltä. Visiona on ollut, että 80 prosenttia nuorista peruskoulun lopetettuaan puhuisi, kirjoittaisi ja lukisi meänkieltä edes jonkin verran. “Pakko meänkieltä” on opetettu koulun valinnaisaineena. Joissakin kouluissa näin on tehty, toisissa rehtorit ovat pitäneet muita aineita tärkeämpinä. Koulutarkastulaitos on nyt antanut sapiskaa Pajalan kunnalle; opetusta ei voi harjoittaa ilman kurssisuunnitelmaa eivätkä politikot saa päättää rehtorin pään yli. Eikä vähemmistökielellä ole mitään oikeuksia poikkeuksiin, on viraston kanta.

Pajalan koulu- ja kulttuurilautakunnan johtavat poliitikot toivoivatkin saavansa seminaarista uusia ideoita meänkielen opettamiseen. Tarjolla oli mm. kielipesämenetelmä, joka on pelastanut Inarin saamenkielen kuolemasta. Saamen kielensä kadottaneet vanhemmat laittoivat lapsensa päivähoitoon, jossa lapsille puhuttiin vain saamea. Kymmenisen vuotta jatkunut projekti on poikinut uusia inarinsaamen puhujia ja näin myös saamea osaavien opettajien tarve on kasvanut. Nyt koulutetaankin intensiiviopetuksella täysin suomenkielisistä opettajista saamenkielen taitoisia.

Vaasassa on pitkään toteutettu alunperin Kanadassa kehiteltyä kielikylpypedagogiaa. Sitä käytetään laajasti Euroopassa, mutta Ruotsissa se vaikuttaa olevan tuiki tuntematon. Ehkä tästä olisi apua myös ruotsinsuomalaisissa vapaakouluissa, joissa yhä useamman oppilaan suomenkieli on olematon tai hyvin heikko. Kielikylvystä on tarjolla hyllymetreittäin tutkimustietoa, ja myös Suomessa sen tuloksia on seurattu tarkkaan. Siellä vuosittain noin 5-6000 täysin suomenkielistä lasta kylvetetään ruotsinkielessä. Päiväkodissa käytetään vain ruotsinkieltä ja myös opetus peruskoulussa on aluksi vain ruotsiksi, suomenkielen osuutta lisätään vähitellen. Tuloksena on hyvää ruotsia ja hyvää suomea puhuvia nuoria. Kielikylvystä voisi ottaa mallia Pajalaan, mutta tähän tarvittaisiin asiasta innostuneita vanhempia, kuten koulu- ja kulttuurilautakunnan puheenjohtaja totesi. Kunnassa on yksi päiväkoti, jolla on erityinen meänkielen profiili. Tämä tarkoittaa, että meänkieltä puhutaan lapselle, jos vanhemmat sitä erikseen pyytävät. Tarjouksesta on ollut kiinnostunut ilmeisesti yksi perhe.

Kieliasenteita tutkinut Laura Arola Oulun yliopista totesi, että monet kyllä pitävät tärkeänä meänkielen saamia virallisia oikeuksia, mutta tunnetasolla näitä oikeuksia ei viedä eteenpäin. Vanhemmat eivät opeta lapsilleen meänkieltä, ja vieläkin uskotaan, että meänkielen oppiminen estää ruotsin oppimisen ja että meänkieltä pidetään vähempiarvoisena ruotsiin verrattuna. Toisaalta nykyisen tilanteen voi ymmärtää historian kautta.

Tornionlaaksolaisten päähän on runsaat sata vuotta iskostettu, että Ruotsi ja ruotsinkieli ovat merkki edistyksestä ja Suomi ja suomenkieli symboloivat takapajuisuutta. Tornionlaaksolaisista koulittiin kunnon ruotsalaisia kovalla kädellä, meänkieltä halveksittiin, koulussa ei edes välitunnilla saanut puhua meänkieltä rangaistuksen uhalla. Ja vanhemmat ovat kautta aikojen halunneet lastensa parasta, ja silloin parhaaksi miellettiin, että ruotsia piti oppia nopeasti, eikä meänkielellä ollut mitään virkaa.

Yksi seminaarin nuortenpaneelin edustajista sai raikuvat aplodit sanoessaan, että hän kannattaa meänkielen pakko-opetusta koulussa. Hän kertoi itse oppineensa näillä tunneilla yllättävän paljon. Kotona hän ei ole kieltä oppinut, vaikka äiti on aktiivisesti ajanut meänkielen aseman parantamista ja puhuu meänkieltä. Nyt nuori mies yrittää oppia lisää kuuntelemalla vanhempia ihmisiä ja käyttämällä oppimiaan meänkielen sanoja. Kouluaineeksi hän ei kuitenkaan meänkieltä valinnut, vaan ranskan, koska uskoi siitä olevan enemmän hyötyä.

Pajalassa on siis enemmän hyötyä ranskan kielestä, vaikka asuukin vain parisenkymmentä kilometriä Suomen rajalta, 70 kilometrin päässä Ylläksen sesonkityöpaikoista. Kaksisataa vuotta rajanrakentamista on tehnyt yhtenäinen kielialue Tornionlaaksosta on kadonnut. Pajalassa Suomi tuntuu olevan kaukana

Kiäl on kivi
Paiskak sää kive ikkuna?
Ajak sää sil viaran koiram pakko?
Onk sun kiäles kivi taka reunal,
paino kaivon kannem pääl,
toppar oven taka?

Yllä olevat rivit ovat Heli Laaksosen Uudenkaupungin murteella kirjoittamasta runokirjasta pulu uis, jonka Suomen Kirjailijaliitto palkitsi vuonna 2000 vuoden parhaana esikoisteoksena. Runonpätkässä pohditaan äidinkielen olemusta, eri tapoja nähdä sen merkitys. Lukiessani rivejä tulin ajatelleeksi, että näinhän me ruotsinsuomalaisetkin voimme nähdä oman kielemme: konfliktin aiheena, koriste-esineenä takan reunalla pikemminkin kuin arjen käyttöesineenä, kielenä, jonka taakse jätämme entiset ilot ja surut, kokemukset ja tuntemukset, kun nykyinen elämämme kiertyy aivan toisen kielen ympärille. Ja mitäpä pahaa siinä olisi? Toisaalta monesti tuntuu siltä, että Ruotsissa suomen kieli voi jäädä meiltä suomen puhujilta unohduksiin aivan huomaamatta, ilman tietoista päätöstä, kunnes jossain arkipäivän tilanteessa toteamme, että niin on käynyt. Meille voi valjeta, ettemme enää osaa ilmaista tiettyjä asioita suomeksi tai että lapsemme ovat lopettaneet täysin suomen puhumisen ja jopa sen ymmärtämisen. Saatamme huomata, että on yhä vaikeampaa viettää lomaa Suomessa tai ottaa osaa suomenkieliseen toimintaan, kun osa perheestä tuntee itsensä vieraaksi kielen tähden. Suomenkielisen kirjan lukeminen tuottaa vaikeuksia. Kielestä on muodostumassa valintojamme rajoittava tekijä sen sijaan että se tarjoaisi lisää mahdollisuuksia.

Kuitenkin suomen kieli on monelle ruotsinsuomalaiselle hyvin tärkeä. Moni haluaisi säilyttää suomen taitonsa, ja moni suomea taitamaton haluaisi oppia sitä, jos tarjoutuisi tilaisuus. Näiden kokemusten pohjalta syntyi ajatus laatia käsikirja, joka innostaisi oppimaan ja kehittämään suomen kieltä Ruotsissa. Idea on lähtöisin vuosien takaisista keskusteluista Ruotsinsuomalaisessa kielilautakunnassa. Vuodesta 2006 lähtien lautakunnan tehtävät siirtyivät Kielen ja kansanperinteen laitokselle, ja käsikirjan loppuun saattaminen siirtyi Ruotsinsuomalaisten valtuuskunnalle.

Käsikirjan nimi on Puhutaanpa suomea! Ideoita suomen kielen elvytykseen, ja siinä on viisi osaa. Ensimmäisen luvun otsikko on Miksi suomen kieltä elvyttämään? ja siinä selvitetään pääpiirteissään suomen kielen tämän hetkinen asema Ruotsissa, sen käyttöalueet ja suomen kielen käyttäjien viralliset oikeudet. Siinä painotetaan myös ruotsinsuomen omalaatuista tilannetta Ruotsin vähemmistökielten joukossa. Se on toisaalta vahva kieli, jota puhuvat monet ihmiset ja jonka puhujia löytyy myös lasten ja nuorten keskuudesta. Sillä on naapurissa kansallisvaltio, jossa toisena pääkielenä puhutaan samaa kieltä. Toisaalta suomen puhujien on hyvin helppoa sulautua Ruotsin yhteiskuntaan. Kieli on monesti ainoa erottava tekijä 
ruotsinsuomalaisten ja ruotsalaisten välillä kun ulkonäkö, kulttuuri ja usein nimikin ovat yhteisiä. Kun kieli vaihtuu ruotsiin tai ruotsi opitaan hyvin, yksilöllä on vapaus valita haluaako sulautua täysin vai säilyttää osan alkuperäisestä kulttuuristaan. Monet muut vähemmistöt ovat enemmän tai vähemmän tunnistettavissa, vaikka olisivat kulttuurisesti ja kielen puolesta täysin sulautuneita Ruotsin yhteiskuntaan, mikä voi osaltaan edistää myös oman kulttuurin säilymistä. Ruotsinsuomalaisten kohdalla sulautumiskynnys on vastaavasti matalampi ja kulttuurin säilyttäminen edellyttää tietoista, henkilökohtaista valintaa.

Kirjan toisessa luvussa pohditaan, kenellä on vastuu suomen kielen säilymisestä Ruotsissa. Vaikka yhteiskunnallakin on vastuunsa, todetaan että me jokainen vaikutamme siihen omalta osaltamme, ja jos haluamme kielen säilyvän, meidän on itse oltava aktiivisia. Kirjassa painotetaan, että meidän tulisi toimia nyt, koska kieltä on paljon helpompi säilyttää, kun sitä vielä puhutaan melko paljon. Vähemmistökieliä aletaan monesti elvyttää ja vahvistaa vasta kun ne ovat selvästi uhanalaisia, ja silloin se on huomattavasti vaikeampaa.

Kirjan keskeisin ja tärkein luku käsittelee erilaisia tapoja, millä suomen kielen käyttöä voidaan edistää käytännössä. Erityisesti lapsiperheille annetaan monenlaisia vinkkejä, vaikka todetaankin että “ruotsinsuomalaiset lapsiperheet” voivat olla monenlaisia ja niiden kielelliset taustat voivat vaihdella suurestikin. Luvussa käsitellään erikseen myös nuoria, senioreita ja ruotsinsuomalaisia organisaatioita ym. tahoja, sekä annetaan ideoita suomen kielen käytön lisäämiseksi arkipäivän tilanteissa.

Toiseksi viimeinen luku on omistettu sille, miten suomen puhujat ja suomesta kiinnostuneet voivat edistää suomen käyttöä niillä aloilla, joissa sitä nykyisen kielipolitiikan mukaisesti jo esiintyy, siis esimerkiksi opetuksessa, mediassa ja kulttuurielämässä. Lukijoita innostetaan käyttämään ja pyytämään suomenkielisiä palveluja, jotta voitaisiin osoittaa viranomaisille, että niillä on merkitystä suomenkielisille.

Viimeisessä luvussa pohditaan kysymystä, miksi ihmiset ylipäätään vaihtavat kieltä. Toisaalta puhutaan sulauttamispolitiikan perinnöstä, eli siitä, että monet ovat aikaisemmin kokeneet kovia kielensä tähden ja päättäneet, etteivät omat lapset ainakaan saisi kärsiä samalla tavalla. Sen vuoksi monessa suvussa on opetettu lapsille vain ruotsia, ja suomen kieleen liittyy monenlaisia kielteisiä tuntemuksia ja ajatuksia. Lasten ja lastenlasten parissa on toisaalta saattanut syntyä kiinnostusta suomen kieltä ja kulttuuria kohtaan, ja siksi suomea taitamattomien mutta siitä kiinnostuneiden ryhmä on suuri. Myös heidän tulisi saada apua kielen takaisin ottamiseen.
Käsikirja ilmestyy samoissa kansissa sekä suomeksi että ruotsiksi, koska myös ruotsinsuomalaisten kysymysten parissa työskentelevien, suomen kieltä taitamattomien mutta siitä kiinnostuneiden toivotaan tutustuvan kirjaan. Siihen tulee myös luetteloita tärkeistä nettiosoitteista, kiinnostavista kirjoista ja muista lähteistä, joista lukija voi saada lisätietoa. Ilmestymisen ajankohdaksi on laskettu lokakuu 2009. Kirjan hinta yritetään pitää mahdollisimman alhaisena ja sitä levitetään varsinkin ruotsinsuomalaisten koulujen, päiväkotien ja organisaatioiden kautta. 
Tulevaisuus näyttää, saako käsikirja lukijoita ja onnistuuko se innostamaan ruotsinsuomalaisia ja muitakin siirtämään suomen kielen takan reunalta osaksi meidän kaikkien jo niin monikielistä arkipäivää. Ja jos sitten joku meistä Suomesta lähteneistä myöhemmin vaikkapa palaisi takaisin entiseen maahansa, suomen kieli olisi sitäkin edesauttamassa. En malta olla siteeraamatta Heli Laaksosen kokoelman toista runoa nimeltä Kyläreisul, joka kuvaa hänen tunteitaan useiden vuosien Helsingissä oleskelun jälkeen – ehkä joku Suomeen palaava ruotsinsuomalainen voisi tuntea sen omakseen, soveltaa sitä omaan elämäänsä:

Mää olen tääl kyläs.
Ollu kol vuat.
Oma lakana mää oti föli
ja pyheliina,
kaffepaketin tuliaisiks
ja huamattava leviä hymy.
Soffan taka mää nuku
varavuattel
varafilt
varatoffeli
varapäre
varaelämä
varamää.
Mihe aikka viaras olsis koto
jos nyy koht lähtis?
mää kysy itteltän ja pölli heijä
Alffa Roomeon kaupam pääl.
Tack o hej