Ollaan toimittaja, nääs
Jos tätä Liekki-lehteä julkaiseva yhdistys RSKY olisi kirjailijoiden eikä kirjoittajien yhdistys, en luultavasti voisi olla yhdistyksen jäsen.
Vaikka nimittäin olenkin kirjoittanut koko ikäni, en ole julkaissut yhtään kirjaa. Pari käsikirjoitusta olen kyllä lähettänyt kustantajille mutta siitä on jo kauan ja ne tulivat takaisin paluupostissa käsittämättömien kiitosten kera. Mitä kiittämistä kehnoon tekeleeseen tutustumisessa on?

Mutta kirjoittanut olen, kyllä.

Olen kotoisin Salon seudulta Varsinais-Suomesta ja kävin paikallisessa yhteislyseossa keskikoulun. Ensimmäistä lehteä rupesimme parin luokkakaverin kanssa tekemään keskikoulun kolmannella luokalla joskus 1956. En muista mitä minä siihen kirjoitin mutta minä olin ainakin sikäli tärkeä jäsen kokoonpanossa, että olin ainoa jolla oli kotona kirjoituskone. Luokan köyhimmällä, sotaorvolla oli kirjoituskone.
Ja sellaisen hankkiminen oli jo sinällään osoittanut kiinnostusta kirjoittamiseen, sillä olin ostanut ikivanhan Remington-koneen sokerijuurikkaan harvennuksesta saamillani rahoilla. Ja sen hankin sen takia, että systerini oli kauppakoulun ekaluokalla saanut muistutuksen huonosta konekirjoitustaidosta ja niinpä äiti hankki hänelle jostain postifirmasta konekirjoituskurssin lainakoneineen. Mutta siinä oli väärä kirjoitusjärjestelmä ja niin minä käytin kurssin systerin sijaan. Ja ostin kirjoituskoneen. 

Taitaa olla se kone vieläkin tallella jossain ullakon kätköissä...
Aloitin paikallisessa lehdessä toimitusharjoittelijana päästyäni keskikoulusta. Omituinen sattuma oli, että ensimmäinen työpäiväni oli 1. huhtikuuta 1959. – Oho, aprillinpäivä!

Siellä aloin valokuvata, kirjoittaa uutisia ja kirjoittaa pakinoita. Myöhemmin muutin Joensuuhun Karjalan Maahan toimitussihteeriksi. Ja kirjoitin pakinoita. Vähän aikaa olin Kiteellä kirjeenvaihtajana. Ja kirjoitin pakinoita. Talvella 1977 muutin Göteborgiin Finn Sanomiin. Ja kirjoitin pakinoita. Kun Finn Sanomat meni konkurssiin, pääsin radioon, muutaman mutkan jälkeen Eskilstunaan. Siellä aloin kirjoittaa Lauantaitunteihin pakinoita, niin myös muutamiin suomenkielisiin pikkulehtiin.

Ja kun nyt jäin eläkkeelle pari vuotta sitten 67-vuotiaana, jatkoin edelleen pakinointia, nyt Yks'Kaks-lehdessä.
Pakinoita, pakinoita, pakinoita.

Ainoa mikä on näiden yli 50 vuoden aikana muuttunut pakinoissani on se, että aiheet tulevat mieleen aina vain useammin menneisyydestä. Siispä muistelin menneisyyttä tässäkin.

Oletko koskaan miettinyt mistä sellaiset sanat tulevat kuin toimittaa/toimittaja, pakina/pakinoida tai niinkuin radiossa, haastatella.

"Toimittamisesta" huomasin jo aika nuorena, että Ylihärmässä, Etelä-Pohjanmaalla asunut äitini Eevi-serkku puhui usein toimittamisesta. Kun hän oli tavannut jonkun niin sepä se oli toimittanut sitä ja tätä. Toimittaminen ei siis ole alkujaan sanomalehtityötä vaan ihan tavallista puuhaa. Sanakirjan mukaan toimittaminen on monenlaista, mutta muun muassa puhumista: toimittaa jollekulle jotakin asiaa.

Pakina ja pakinointi taas on sekin alkujaan puhumista: pakista, haastella, jutella, rupatella, tarinoida, turinoida. Siis aika lailla samaa kuin pakinan kirjoittaminenkin parhaimmillaan.
Haastattelu taas taitaa tulla paremminkin sanasta haastaa, haastella: puhella, jutella, pakista, jutustaa. Sitähän radiohaastattelukin monesti on.
Mutta tiedotusvälineet ovat omineet nämä vanhat sanat omaan nykytarkoitukseensa.
Niin se vain on.

Jorma Orelma

Minä olen oppinut kymmenvuotisen kirjailijan urani aikana asioita. Kun olen
ne oppinut, olen sopeutunut niihin. Niihin sopeuduttuani minulla on taipumus enimmäkseen unohtaa ne. Niistä on tullut arkisia tosiseikkoja, osa häiriintymätöntä
alitajuntaa. Joskus ne sentään pulpahtavat mieleen. 

Muuan näistä seikoista on kateus, jota suomeksi kirjoittavat suomalaiset kirjailijat
kokevat ruotsiksi kirjoittavia suomenruotsalaisia kirjailijoita kohtaan. Tämä kateus on fakta, se on ilmennyt minulle niin usein, olen kuullut sen niin monesta suusta. Kateus on myös perusteltua, sikäli kuin kateutta koskaan tohtii perusteltuna pitää.

Miksi? Siksi, että suomenruotsalaisten kirjailijoiden asema on ollut perinteisesti vahva ja on sitä yhä. Siitä sopii kiittää suomenruotsalaisia lukijoita, uomenruotsalaisia kulttuuri- instituutioita, suomenruotsalaista me-henkeä. Suomenruotsalaiset pitävät huolta omista kirjailijoistaan: ostavat uskollisesti heidän teoksiaan, jakavat heille avokätisesti apurahoja, järjestävät tarvittaessa heille leppoisia suojatyöpaikkoja suomenruotsalaisissa yrityksissä.

Se on kaunista. Se todella on kadehdittavaa. Sille pitää nostaa karvalakkia. Ajat ovat muuttumassa, suomenruotsalaisten kirjailijoiden määrä hiljalleen vähenemässä, mutta heidän asiansa ovat edelleen hyvällä mallilla.


Koko suomalainen yhteiskunta hyväksyy suomenruotsalaisten kirjailijoiden erit yisaseman. Heitä vaalitaan kuin uhanalaista etanalajia. Hyvä osoitus tästä on, että Finlandia-palkintoehdokkaiden joukossa on aina vähintään yksi uomenruotsalainen kirjailija. Ja, käsi sydämelle, suomenruotsalaisen kirjallisuuden asema ja suosio Suo men kirjallisessa elämässä on vähemmistön kokoon nähden uskomattoman vahva.

Suomenruotsalaisten kirjailijoiden asema on auktorisoitu, melkein kanonisoitu. Ja mikäpä siinä. Minulla ei sitä vastaan mitään ole. Pohjimmiltaan on tietenkin kysymys kirjailijoiden taitavuudesta. Pitäisi ainakin olla. Miksi sitten kirjoitan tästä? Siksi, että minä olen ruotsinsuomalainen kirjailija. Ja jos suomenruotsalainen kirjailija poseerailee marmorijalustalla, ruotsinsuomalainen kirjailija huojahtelee
yleensä huterilla savijaloilla.

Myös tämä on fakta. Osittain siitä sopii kiittää tai syyttää ruotsinsuomalaisia. He eivät juuri osta omien kirjailijoidensa teoksia. Ja kuitenkin tällä meidän planeetallamme röhkii enemmän ruotsinsuomalaisia kuin suomenruotsalaisia; Suomessa ilmoittautuu ruotsinkielisiksi noin 320 000 sielua.

Toiseksi ruotsinsuomalaisten mahdollisuudet tukea taiteilijoitaan ovat kovin rajoitetut. Se on ymmärrettävää; meidän kulttuurielämäämme pönkittämässä ei ole sivistyneitä mahtisukuja, joita suomenruotsalaisessa vähemmistössä kyllä riittää. Me olemme assimiloituneet, mutta emme etabloituneet. Me emme istu isojen rahakirstujen päällä. Parhaassa tapauksessa vaurastumme raviveikkauksessa, eivätkä nekään rahat kirjallisuuden tukemiseen mene.

Jos siis Suomessa suomeksi kirjoittavat kirjailijat ovat kateellisia siellä ruotsiksi kirjoittaville suomenruotsalaisille kirjailijoille, pitäisi ruotsinsuomalaisten kirjailijoiden olla jo kaikessa katkeruudessaan kostonhimoisia.

Minä en sitä ole. Mutta minullapa onkin käynyt poikkeuksellisen hyvä onni: olen onnistunut elättämään itseni kirjailijana siitä huolimatta, että olen Ruotsissa suomeksi kirjoittava ruotsinsuomalainen. Ansiotuloni ovat vielä toistaiseksi aavistuksen verran pienemmät kuin Jemenin sulttaanin, mutta useimpina päivinä näkkileipäni päällä on juustoa.

Jos eläisin ruotsinsuomalaisten lukijoiden ostohalujen varassa, minulla ei olisi kahverissa edes näkkileipää. 

Tarkoitanko tällä sitä, että ruotsinsuomalaiset ovat taiteilijansa hylänneitä luopiomaisia ektoplasmoja? En tarkoita. Minä olen darwinisti; heikot sortuvat, vahvat porskuttavat. Vahvuuteen tarvitaan tosin hyvää tuuria, ja sitäkin rutkasti.

Ruotsinsuomalaiselle kirjailijalle tarjoutuu käytännössä viisi mahdollisuutta, sikäli kuin hän haluaa omistautua kirjailijantyölle eikä vain rustailla runoja silloin kun teollisuussiivoojan työltään ehtii:

Minä olen valinnut tai ajautunut tai Luojan lykyksi päässyt nauttimaan vaihtoehdoista 2 ja 4. Pistäisin mielelläni tämän sen piikkiin, ett ä minuun verrattuna useimmat Nobel-kirjailijat ovat lukihäiriöisiä juntteja, mutta ei se niin tietenkään ole.

Minä olen ollut enimmäkseen ansiottani onnekas.

Mitä sitten haluan tällä sanoa? Sen, että suomeksi kirjoittavan ruotsinsuomalaisen kirjailijan tulee miltei välttämättä pyrkiä kustannettavaksi ja luettavaksi Suomessa. Muuten menee viheliäisen vaikeaksi.

Valtaosa Ruotsissa julkaistua suomenkielistä kirjallisuutta on, eipäs oteta vielä kättä sydämeltä, enemmän tai vähemmän omakustannepohjaista. Omakustanteet taas saavuttavat ani harvoin sellaisen lukijakunnan, että kirjailija voisi elättää sanataiteellisella toiminnallaan itsensä, mahdollisesti myös vaimonsa, isotätinsä ja lemmikkisammakkonsa.

Todennäköisempää on, että sammakko menee duuni in ja elättää kirjailijaa. Siksi neuvoni ruotsinsuomalaisille, kirjailijoiksi kroonisesta mielenhäiriöstä tai jostakin muusta syystä johtuen pyrkiville kirjoittajille on, että he lähettävät ahkerasti tekstejään rapakon taakse vanhaan kunnon koto-Suomeen. Muilla teillä on veräjän portti pistetty lukkoon jo kauan sitten. Itse asiassa se ei ole koskaan edes ollut auki ja avain on auttamattomasti hukassa.

Itse mietin usein opiskelijakavereitteni reaktioita kun esittelemme itsemme ja sanon nimeni. Useimmat pyytävät minua toistamaan ja muutamat uskaltavat sen jälkeen kysyä mistä oikein olen ”kotoisin”. Kun kerron suomalaisuudestani monet tulkitsevat tämän ilman muuta tarkoittavan että olen syntynyt Suomessa ja hämmästelevät riikinruotsalaista korostustani. Selittäessäni että olen kyllä syntynyt Ruotsissa esitetään yleensä kysymys näenkö itseni suomalaisena vai ruotsalaisena. Vastaan kysymällä että ”Onko pakko valita?” Pitääkö näiden kahden ja yleensä eri kielellisten identiteettien olla toisensa poissulkevia ja vastakkaisia?

Seuraava kysymys jommaltakummalta on puhuuko toinen suomea. Tässä vaiheessa on usein minun vuoroni hämmästyä, kun vertaan suomalaisiksi itsensä jollain tavalla määrittelevien lukumäärää siihen määrään joka sen lisäksi vielä puhuu suomea. Ne jotka eivät kuulu siihen suomea osaavaan murto-osaan, ovat kaikki harmitelleet suomen kielen taitonsa puutetta, kun asia on tullut puheeksi. Jotkut ovat jopa kertoneet vanhempiensa tai isovanhempiensa aikoinaan tietoisesti valinneen olevansa puhumatta lapsilleen suomea, koska he halusivat säästää näitä jonkinlaiselta häpeältä, tai eivät halunneet ottaa sitä riskiä, että lapset eivät opi ruotsia. Miksi kahden kielen oppiminen olisi ristiriitaista tai mahdotonta? Tunnistan tässä saman logiikan kuin siinä, että minua pyydetään valitsemaan suomalaisuuden ja ruotsalaisuuden välillä, ja kysytään kumpaan ryhmään oikein kuulun, kumpi identiteetti minulla oikeastaan on.

Viihdyn erittäin hyvin opinnoissani. Meitä koulutetaan ajattelemaan tavalla johon kuuluu asioiden näkeminen monelta eri kannalta, niiden moniulotteisuuden ja kompleksisuuden itsestäänselvä hahmottaminen. Tätä ajatellen juridiikan opintoihin ja opiskelumiljööseen pitäisi mielestäni kuulua myös moninaisuuden tunnistaminen ja tunnustaminen. Toivon kielellisen ja muun moninaisuuden tulevan paremmin esille opiskelupiireissäni tulevaisuudessa ja johtavan myös siihen, että harvempi suomalaistaustainen opiskelijakaverini joutuisi harmittelemaan sitä, että olisi halunnut aikoinaan oppia ja nyt osata suomea.

Jarmo Lainio on tutkinut pitkään ruotsinsuomea ja vähemmistökieliä. Ruotsiin Lainio muutti perheensä mukana neljävuotiaana. Tässä hän pohtii mieheyteen liitettyjä odotuksia, suhdettaan suomen ja ruotsin kieleen ja ruotsinsuomalaisen miehen olemusta. Lainio lopetti suomen puhumisen kokonaan teini-iässä ympäristön kielteisten asenteiden takia, mutta on myöhemmin tehnyt sovinnon sekä suomalaisen että ruotsalaisen minänsä kanssa. Suomen kielen hän kokee maskuliinisempana kielenä kuin ruotsin kielen. Jarmo Lainio toimii suomen kielen professorina Mälarin laakson korkeakoulussa ja Tukholman yliopistossa Liekki / Satu Gröndahl

Lopetin suomen kielen puhumisen kahdentoista-kolmentoista vanhana. Ympäristön ja koulun negatiiviset asenteet suomea kohtaan aiheuttivat minussa häpeää ja keskiasteella alkoi ”finnjävel” –haukkumasana olla koulutovereiden käytössä. Elämäni voisi jakaa kielellisesti kolmeen eri periodiin. Lapsena olin suomalainen, koulussa minusta tuli ruotsalainen ja kielsin suomalaisen taustani. Aikuisena lähdin Uppsalaan opiskelemaan suomen kieltä ja tuolloin taas otin etäisyyttä ruotsalaisuuteen. Tänään voin sanoa, että nämä kaksi puolta ja kieltä minussa ovat tasapainossa ja muodostavat yhden äänen ja kokonaisuuden.

Suomen kieli tuntuu minusta kuitenkin miehekkäämmältä kieleltä ja jossain vaiheessa huomasin käyttäväni hyvinkin erilaista äänen korkeutta puhuessani suomea ja ruotsia. Suomea puhun paljon matalammalla äänellä kuin ruotsia, basso on todella käytössä. Ruotsia tietysti puhutaankin usein heleämmällä äänensävyllä ja tästä saattaa suomalaisille syntyä vaikutelma, että ruotsalainen mies on naisellinen tai ”homo”. Kielen korkeus on kulttuuri- ja sukupuolisidonnaista. Kielentutkijapiireissä kerrotaan vieläkin tarinaa Margaret Thatcherista, joka opetteli logopedin ohjaamana madaltamaan ääntään. Tuloksena oli vaalivoitto! 

Ruotsinsuomen jatkuvuutta kuvattaessa on usein katsottu naisten ja äitien siirtävän kieltä seuraavalle sukupolvelle ja toimivan aktiivisesti suomen kielen välittäjinä. Mielenkiintoista kyllä, meänkieltä ovat puolestaan myös aktiivisesti säilyttäneet miehet, sillä suomen kieli kuului oleellisesti miesten maailmaan kuten metsästykseen, kalastukseen, metsätöihin jne. Meänkieltä pidetään myös maskuliinisena kielenä, kuten monet tornionlaaksolaiset ovat kertoneet. 

Ruotsinsuomalainen mies on esitetty usein stereotyyppisesti ongelmaisena, työväenluokkaisena häviäjänä. Olisi kuitenkin hyvä pitää mielessä, että miehen rooleja on useita ja niihin vaikuttavat koulutus, ympäristö, sosiaalinen perimä ja monet muut tekijät, peräti paikallishistoria. Vähemmistö- ja siirtolaisyhteydessä luodaan usein negatiivisia miehen kuvia, jotka saattavat istua yllättävän lujassa. Siirtolaismies nähdään ongelmana ja jos stereotypia sitten joskus toteutuu se myöskin vahvistuu. Urbanisoituminen on kuitenkin muuttanut rajusti mieheyteen liittyviä odotuksia.

Myös siirtolaistaustaiset pojat kuvataan usein epäonnistujina, kun taas tyttöihin liitetään positiivisempia mielikuvia esimerkiksi koulusuoritusten suhteen. Yksi tapa kohentaa omaa itsetuntoa ja hankkia sosiaalista verkostoa ja tilaa on tietysti urheilu, jonka avulla pojat ja miehet usein pyrkivät hankkimaan arvostusta ja statusta. Mietin itsekin aikoinani ammattiurheilijan uraa – kärjistäen voi sanoa, että valitsin lukion jälkeen käsipallon ja Uppsalan yliopiston välillä! 

Suomalaisten naisten suhteen taas on korostettu heidän kykyään integroitua tai sulautua valtaväestöön esimerkiksi ylirajaisten avioliittojen avulla. On myös nähty jonkinlaisena tasa-arvoon viittaavana tekijänä se, että suomalaisia naisia on ollut suhteellisen paljon teollisuuden palveluksessa. Asian voi myös nähdä luokkakysymyksenä, sillä siirtolaisia on yleensäkin enemmän tehtaissa työssä kuin valtaväestöä.

Ruotsalaiseen kulttuuriin kuuluukin vahva mielikuva siitä, että tasa-arvo tässä maassa on toteutunut hyvin. Verratessa moneen muuhun Euroopan valtioon asia ei kuitenkaan ole näin yksiselitteinen. Käsitys ruotsalaisen yhteiskunnan tasa-arvoisuudesta on kuitenkin osa kansallista itsekuvaa, siinä kuin yhä vallitseva käsitys maan etnisesti homogeenisesta luonteesta. 

Vaikka esimerkiksi suomalainen hiljaisuuden tai puhumattomuuden perinne on toki olemassa oleva ilmiö, suomalaisuuden kirjo on kuitenkin laaja. Puhumattomuus ja hiljaisuus ovat kuitenkin osin miehiseen sukupuoleen liittyviä strategioita. Miehistä keskusteluilmapiiriä kuvataan usein raaempana ja myös kapeampana kuin naisten.

Olen myös miettinyt sitä, että on olemassa paljon ”piiloruotsinsuomalaisia”, hyvissä asemissa vaikuttavia suomalaistaustaisia miehiä, joiden etninen tausta ei millään tavalla tule esiin. Täydellisesti ruotsia puhuva henkilöhän ei erotu valtaväestöstä. Kielen vaihto saattaa myös olla yhteydessä onnistumiseen ja uran luomiseen. Näin suomalaisuus kuitenkin hahmottuu juuri alempien luokkien ominaisuudeksi. Olisikin päästävä näistä vanhoista mielikuvista ja luotava modernia, tulevaisuuteen katsovaa ruotsinsuomalaisuutta. Ei myöskään ole sattuma, että jos ruotsinsuomalainen kirjailija tulee tunnetuksi hän usein ottaa henkistä etäisyyttä ruotsinsuomalaisuuteen.

Omille lapsilleni lienee suomalaisuudesta periytynyt ainakin yksi keskeinen ominaisuus, kova työnteko tai työhulluus! Voihan sitä kutsua myös sisuksi. Aina töissä, kuten perheessämme sanotaan. Työnteko onkin ollut perinteisesti suomalaisten tapa näyttää pärjäävänsä. Perheemme kielellinen tausta – vaimoni on japanilainen – lienee vaikuttanut siihen, että kolme lastamme ovat kansainvälisesti suuntautuneita, kiinnostuneita muista kulttuureista ja kielistä. Kesämökki Suomessa on kuitenkin tärkeä paikka eikä kesälomaa voi viettää ilman perisuomalaista sauna-makkara-kuviota.

Ruotsinsuomalaisuudessa on mielenkiintoisia piirteitä, jotka erottavat sen monista muista etnisistä ryhmistä. Minkä muun ryhmän parissa lähdetään heti eläkkeelle päästyä johonkin vanhaan kesämökkiin asumaan, paetaan kaupungista maalle? Luontoon hakeutuminen ja kalastaminen ovat ruotsinsuomalaisten harrastuksia, jotka kertovat suomalaisten parissa vieläkin vallitsevasta luonnonläheisen elämäntyylin arvostamisesta. Kalastaminen sopii toisaalta suomalaiseen hiljaisuuskulttuuriin hyvin, kalassa ollessa kun ei tarvitse puhua!